Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

tässä kerrotuksi, ja kaikkiin aina sekaantuvainen lakintekijä pisti taas väliin: "Ja näithän minutkin siinä kahakassa, kunnon seppä, tottahan näit minutkin?"

      "Enpä juuri nähnyt, totta tosiaan, naapuri kulta", vastasi Heikki; "vaan sinä olet, näet sinä, pikkarainen mies ja saattaa kyllä olla etten sattunut sinua keksimään."

      Tämä vastaus nosti aika naurun Olivier'istä ja tämä itsekin nauroi kanssa, mutta lisäsi itsepäisesti: "Olinpa kuitenkin etumaisia miehiä, kun avuksi riennettiin."

      "No, mutta missäs sinä sitten piilit siellä, naapuri?" kysyi seppä. "Sillä minä sinua en nähnyt, vaikka olisin mielelläni maksanut parhaitten minun alaisimeltani lähteneitten rautavarusten hinnan siitä, jos olisin saanut nähdä sinun kaltaisesi vankan miehen rinnallani."

      "Enpä ollut kovin kaukana kuitenkaan, kunnon seppä veikkoseni; sillä aikaa kun sinä siinä lyödä kalkahduttelit ikään kuin alaisimes olisi ollut edessäsi, torjuelin minä päältäsi niitä läimäyksiä, joilla yksi osa roistoista sinua takaa tavoitteli; ja siksi et sinä voinutkaan nähdä minua siinä selkäsi takana."

      "Olen ma kuullut puhuttavan yhdestä vanhan ajan sepästä, jolla vaan oli yksi silmä", virkkoi Heikki. "Minulla niitä tosin on kaksi, mutta ne molemmat edessä, niin etten tietysti voinut nähdä mitä sinä takanani toimittelit, naapuri."

      "Totinen tosi on kaikissa tapauksissa," jatkoi mestari Olivier yhä, "että minä kanssa olin siellä ja minä nyt myös annan kertomukseni asioista tälle meidän pormestarillemme, sillä seppä ja minä me olimme siinä etumaisia miehiä."

      "Ei sitä tarvitse tätä nykyä", kielsi pormestari, viitaten mestari Proudfutea vaiti olemaan. "Simo Hanskurin ja Heikki Sepän sanoissa olisi riittävä todistus vähemminkin todennäköiselle asialle. – Ja nyt, kunnon mestarit, lausukaa ajatuksenne, mitä tulee tehdä! Tässä ovat kaikki kaupunkimme oikeudet tulleet häväistyiksi ja rikotuiksi, epäilemättä, niinkuin kyllä arvaatte, jonkun mahtavan miehen kautta, sillä kukaan muu ei olisi uskaltanut meitä niin suututtaa. Hyvät miehet, kipeältä tuntuu lihalle ja verelle kärsiä tämmöistä. Laki on tosin määrännyt meille halvemman arvon kuin kuninkaille ja aatelismiehille, mutta järjetöntä se olisi, jos he luulisivat saavansa murtaa auki meidän huoneemme ja häväistä meidän vaimoväkemme kunniaa ilman kostoa."

      "Sitä emme voi kärsiä!" huusivat kaikki porvarit yhtä suutansa.

      Mutta nyt Simo Hanskuri puuttui puheesen sangen pelollisen ja huolellisen näköisenä. "Minä toivon yhä vielä, ettei asia ollut niin pahoin tarkoitettu kuin mitä meistä näytti, kunnon naapurit; ja minä puolestani vallan mielelläni soisin matalalle majalleni tulleen säikähdyksen ja häiriön anteeksi, jos vaan sillä voisin estää, että meidän kaunis kaupunkimme minun tähteni joutuisi vaaraan. Olkaa hyvät ja ajatelkaa kutka tulisivat tässä asiassa tuomareiksi, keitten tulisi tutkia tämä asia ja meille suoda tai meiltä kieltää hyvitystä. Minä nyt puhun tässä naapurein ja ystäväin kesken, ja siksi puhun suoraan. Kuninkaamme – Jumala häntä siunatkoon! – on niin kipeä ruumiinsa ja sielunsa puolesta, että hän on käskevä meitä kääntymään jonkun hänellä neuvon-antajana olevan suuren herran puoleen – kuka sitten par'-aikaa sattunee olemaan hänen ylimmässä suosiossaan. Kenties hän käskee meitä kääntymään veljensä Albanyn herttuan puoleen, joka vaan on käyttävä meidän oikeudenpyyntömme keinoksi, millä meiltä voi rahoja kiskoa."

      "Me emme huoli Albanyn herttuaa tuomariksemme", huusivat kokoutuneet taas yhtä yksimielisesti.

      "Tai kenties kuningas antaa asian Rothsayn herttuan huostaan", jatkoi Simo; "ja se iloinen nuori prinssi on vaan katsova meille tehdyn väkivallan kelpo aineeksi, josta hänen lystit kumppalinsa voivat laskea pilapuheita ja hänen harppumiehensä sepittää lauluja."

      "Ei puhettakaan Rothsayn herttuasta! Hän on liian suuri ollakseen meidän tuomarimme", huusivat taas porvarit.

      Simo, jonka sydän rohkaistui, kun hän näki lähenevänsä sitä paikkaa, mihin hän pyrki, nyt jatkoi, yhtähyvin vaan kuiskaamalla mainiten tuota pelättyä nimeä: "Tahtoisitteko sitten mielummin olla tekemisissä Mustan Douglas'in kanssa?"

      Silmänräpäyksen aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Kaikki katselivat toinen toisehensa pelästynein kasvoin, vaalennein huulin. Seppä lausui rohkeasti ja lujalla äänellä ilmi ne tunteet, jotka kaikissa sydämissä liikkuivat, vaikkei kukaan muu ollut rohjennut niitä sanoiksi nimetä:

      "Musta Douglasko tuomitsemaan porvarin ja aatelismiehen väliä – kukapaties hyvinkin korkean aatelisherran, sen verran kuin voin tietää ja arvata? – Suodumpi sitten olis vaikka itse Musta Paholainen helvetistä! Hullu te olette, Simo isä, kun näin hurjan ehdoituksen edes esiin tuotte."

      Taas kului hetkinen äänettömyydessä, koska kaikki olivat peloissa ja kahden vaiheilla. Tästä äänettömyydestä viimein pormestari Craigdallie luopui luoden paljoa merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Sinä turvaat lujasti vahvaan rintahaarniskaasi, seppä veikkoseni, muuten et puhuisi näin uhkarohkeasti."

      "Minä turvaan kelpo sydämeeni, joka sykkii tään haarniskan alla, oli sen vahvuus miten lienee, pormestari", virkkoi peloton Heikki; "ja vaikken minä ole suuri puhuja, ei kuitenkaan kukaan noista suurista herroista, kuka hyvänsä se lieneekin, saa minun suutani tukituksi."

      "Käy vahvassa haarniskassa, kunnon Heikki, taikka älä puhu näin kovaan", kertasi taas pormestari painavalla äänellä. "Täällä on kaupungissa rajaisia, joilla on Verinen Sydän16 merkkinä olkapäässä. – Mutta kaikesta siitä ei ole meille neuvoa. Mitä meidän nyt tulee tehdä?"

      "Lyhyt neuvo, paras neuvo", vastasi seppä. "Menkäämme ylituomarimme luo ja pyytäkäämme häneltä puolustusta ja apua."

      Suostumus-huuto lensi koko joukon ympäri, ja Olivier Proudfute huudahti: "Tätä samaahan minäkin olen tässä sanellut koko puolen tuntia, vaikkei kukaan teistä ole huolinut kuullella puhettani. Menkäämme ylituomarimme luokse, sanoin minä. Hän on aatelisherra itse ja hänen velvollisuutensa on välittää meidän kaupunkimme sekä aatelin välillä kaikissa asioissa."

      "Vait, naapurit, vait – varokaa mitä teette tai puhutte", virkkoi nyt laiha ronkale, jonka pieni ruumis näytti vielä pienemmältä, vielä haamunkaltaisemmalta, sen kautta että hän pyysi teeskellä itsensä niin erinomaisen nöyräksi tai, käyttääksemme hänen omia sanojansa – laittaa itsensä vielä halvemmaksi ja mitättömämmäksi kuin miksi luonto hänet jo oli luonut.

      "Älkää pahaksi panko", sanoi hän, "minä vaan olen halpa apteekkari. Kuitenkin olen saanut kasvatukseni Pariisissa ja oppinut siellä artes humanas (yleisinhimilliset tieteet) sekä cursum medendi (lääkärintaidon) yhtä hyvin kuin moni, joka kehuu itseänsä oppineeksi lääkäriksi. Luullakseni ymmärrän minä tämänkin haavan luonteen ja olisi se mielestäni paraiten parannettava pehmittävillä voiteilla. Tässä on meidän ystävämme Simo Hanskuri, joka, niinkuin te kaikki tiedätte, on kunnian mies. Luuletteko te ettei hän olisi meistä kaikista kiivain ankariin keinoihin, koska tää asia niin likeisesti koskee hänen perheensä kunniaa? Ja koska hän luopuu pois kanteestaan noita samoja melunnostajoita vastaan, niin arvelkaa, eiköhän hänellä mahda olla joku hyvä syy, jota ei hän uskalla virkkaa, tämän asian jättämiseen siksensä. Ei ole minun asiani sormin koskea tähän kipeään paikkaan; mutta, surkea kyllä, tiedämme kaikki hyvin, että nuoret tytöt ovat, niinkuin sanoisin, kevykäistä ainetta. Ajatelkaamme nyt, että joku kelpo tyttö – kaikessa viattomuudessa tietysti – on jättänyt ikkunansa telkeämättä St. Valentinin päivän aamuna, siksi että joku jalo kavaljeeri – kaikessa kunniallisuudessa arvattavasti – voisi tulla hänen Valentini-kumppalikseen ensivuodeksi. Ja ajatelkaamme että se kavaljeeri siitä tavattaisiin, eikö ole luultava että tyttönen silloin kiljahtaa, ikään kuin nuoren herran tulo olisi ollut hänelle arvaamaton; ja – ja – jos sotkemme sen kaiken kokoon yhteen huhmareen ja punnitsemme asian, niin tokko se lienee semmoinen seikka, että sen vuoksi tarvitsis meidän kaupungillemme nostaa vihaa?"

      Apteekkari lausui mielipiteensä mielistelevällä tavalla; mutta hän kukistui vielä

16

Douglas-suvun yleiseen tunnettu vaakuna.