Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

vaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän."

      "Vaan joskus taas", vastasi Simo, "ei kestäisi itse Artur kuningaskaan ympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että puhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi täällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun pitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa antavat sinun olla rauhassa."

      Uhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen kuitenkin varovasti alas.

      "Tiedättehän te, isä", virkkoi hän hymyillen, "että me käsityöläiset kaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja minun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein, korkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä muiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme miekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-, Oliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista naapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa, niinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita, varastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä vähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka clan'issa11 on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu, vieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole meidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan yksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen häntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella."

      "No, no", vastasi Simo; "vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen, sillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu, en huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita".

      Pojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset; koko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti pöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin vahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten ottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia noista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet. Ensin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä; mutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä hymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi haukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle liian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.

      "Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä", virkkoi iloinen mestari. "Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika sikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen. Olisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi juossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen vaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!"

      "En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua", vastasi poika, jonka posket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, "jota luulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet minua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen hulluttelemisen tähden".

      "Ohhoh", sanoi Simo, "olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin eroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon iloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on minulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt aamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta".

      "Minä jo olen syönyt ja kiirut on mulla itsellänikin. Minä aion lähteä pois Vuoristoon. – Onko teillä mitään sanomista isälleni?"

      "Ei ole", vastasi hanskuri kummastuksella. "Mutta onko pääsi pyörällä, poika? Vai mikä kostotuuma lennättää sinut pois tästä kaupungista niinkuin tuuliaispään tuiskussa?"

      "Lähtö-ilmoitukseni on vähän äkkinäinen", sanoi Conachar. Hänen oli vaikea saada sanat suustansa; mutta ei voitu oikein saada selville, oliko hänen puheensa kankeuteen syynä yksistään tottumattomuus hänelle vieraasen Englannin kieleen, vai joku muu seikka. "Siellä tulee olemaan suuri kokous – suuri metsästysretki" – siihen hänen puheensa katkesi.

      "Ja milloin aiot palata tuolta siunatulta metsästysretkeltä?" kysyi taas mestari. "Jos nimittäin saan olla niin rohkea ja kysyä".

      "En voi oikein varmaan sanoa", vastasi oppipoika. "Kenties en palajakaan koskaan – jos niin on isäni tahto", jatkoi Conachar, teeskellen itseänsä väliäpitämättömäksi.

      "Arvelin minä", lausui Simo Hanskuri sangen ykstotisesti, "että kaikki tämmöiset vehkeet jäisivät pois, silloin kun hartaitten rukousten tähden suostuin sinut katokseni alle ottamaan. Arvelin minä, että kun lupasin opettaa sinut rehelliseen käsityöhöni, ei tulisi enää puhettakaan metsästysretkistä, eikä vieraissakäynneistä, eikä clan'in kokouksista tai muista mokomista asioista."

      "Eipä minulta kysyttykään, kun minut tänne lähetettiin", tokaisi poika ylpeästi. "En tiedä mitkä sovinnon ehdot lienee olleet".

      "Mutta minä tiedän, herra Conachar", tiuskasi hanskuri pikastuen, "ettei se ole rehellisen miehen tekoa, kun sitouduit rehellisen käsityöläisen oppiin ja pilasit enemmän nahkaa kuin mitä sinun omalla nahallas saisi maksetuksi; ja kun sitten nyt koska juuri sinusta vähän apua alkais olla, vaadit saadakses käyttää aikas miten vaan mielesi tekee, aivan kuin se olisi sinun eikä tämän sun mestarisi oma".

      "Laittakaa siitä minun isälleni rätinki", vastasi Conachar; "häneltä te saatte maksun runsaalla kädellä – franskalaisen kultalampaan12 jokaiselta minun kauttani pilatulta nahalta, ja lihavan lehmän tai sonnin jokaiselta joutopäivältäni".

      "Käykää siihen kauppaan, Hanskuri vaari – käykää siihen kauppaan", virkkoi seppä kuivakiskoisesti. "Saattepa sitten tosiaan maksunne runsaalla kädellä, josko ei aivan rehellisellä. Tahtoisinpa tietää kuinka monen miehen kukkaro on tullut kevennetyksi tuon vuohennahkaisen pussin lihoittamiseksi, joka nyt teille on niin auliisti pulputtava kultiansa; ja lysti olisi arvata kenenkä miehen laitumella nuot sonnit on syntyneet, jotka teille tulee lähetettäviksi Grampian'in vuorisolien kautta!"

      "Sinä johdatat minulle mieleeni, veikkonen", jatkoi nuori Vuorelainen, ylpeästi kääntyen sepän puoleen, "että minulla olisi sinullekin velka suoritettavana".

      "Pysy sitten käsivarren pituisen matkan päässä minusta", sanoi Heikki, ojentaen suonekasta käsivarttansa. "Minä en huoli toistamiseen saada sinulta tuommoista likeistä syleilystä – en huoli saada toistamiseen neulanpistosta, niinkuin eilen illalla. Suurta lukua en tosin pidä ampiaisen pistoksesta, mutta enpä kuitenkaan päästä sitä itikkaa likelleni, kun minulla sen lähestymisestä ennalta on tietoa".

      Conachar hymyili ylenkatseellisesti. "En minä aikonutkaan sinulle mitään pahaa", virkkoi hän. "Isäni poika jo osoitti sinulle liian kunnian, sillä että vuodatti tuommoisen lurjuksen verta. Sen nyt aion maksaa sinulle viimeiseen pisaraan asti, niin että se tulisi poispyyhityksi eikä olisi tahrana sormissani".

      "Vaiti, sä kerskailevainen apina!" tiuskasi seppä; "kunnon miehen veren hintaa ei voi kullassa arvioida. Ainoa tosi makso olisi se, että sinä tulisit virstan päähän Vuoriston rajasta kahden heimokuntasi kaikkein väkevimmän heikaleen kanssa. Ja sillä aikaa kuin minä niiden kanssa otteleisin, jättäisin sinut oppipoikani, pikku Jussin hutkittavaksi".

      Nyt Katri kävi väliin. "Pysykää rauhassa", lausui hän, "sinä minun uskollinen Valentinini, jonka yli minulla on käskyvalta. Ja pysy rauhassa sinäkin Conachar, jonka tulee totella minua, koska olen sun mestarisi tytär. Ilkeästi tehty se on, kun aamulla jälleen herättää sen pahan, mikä illalla jo saatettiin nukuksiin".

      "Hyvästi sitten, mestari", sanoi nyt Conachar, vielä kerran luotuansa vihaisen katseen seppään, joka siihen ainoasti naurulla vastasi. "Hyvästi – ja kiitoksia hyvyydestänne, joka on ollut suurempi kuin mitä olisin ansainnut. Jos olen joskus näyttänyt vähemmin kiitolliselta, niin se on ollut olojen syy, ei minun omani. Ja Katri", –

11

Heimokunnassa.

12

Rahan, jossa oli lampaan kuva.