Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

tunteitani sinua kohtaan, sillä ne voitaisiin mahdollisesti aivan väärin ymmärtää. – Ei, älä vastaa, ennenkuin olet kuullut puheeni loppuun asti. – Sinä olet urhoollinen, Henrik, urhoollisempi muita miehiä, rehellinen ja luotettava niinkuin teräs, joka sinulla on työaineena" —

      "Vaikene – vaikene jo, Katri, Jumalan tähden! Et ole koskaan puhunut näin paljon hyvää minusta, ellei sitten ole seurannut joku ankara moite, josta ylistykset olivat ikään kuin enteenä. Minä olen rehellinen mies ja niin edespäin, arvelet kai sanoa, mutta tuittupäinen tappelukukko, tuommoinen tavallinen puukkojunkkari".

      "Häväistystä olisi sekä sinulle että minullekin, jos niin sanoisin. Henrik, tavalliselle puukkojunkkarille, vaikkakin hänellä olisikin hänellä ollut sulka lakissaan ja kultakannukset saappaissaan, ei olisi Hanskurin Katri ikinään suonut sitä pientä suosion-osoitusta, jonka hän tänäpäivänä vapaehtoisesti antoi sinulle. Kun minä joskus ankarastikin olen moittinut sinun sydämes liikaa kerkeyttä vihastukseen ja sinun kätes liikaa kerkeyttä sivalluksiin, niin syynä on se, että tahtoisin – jos minun onnistuisi saada sinut minua uskomaan – taivuttaa sinut itsekin inhoomaan noita turhamielisyyden ja pikamielisyyden syntejä, jotka niin helposti saavat vallan sinussa. Minä olen siitä asiasta puhunut enemmän sinun omantuntosi herättämiseksi kuin minun mielipiteitteni ilmituomiseksi. Tiedänhän minä, että näinä nykyisinä turmeluksen ja kadotuksen aikoina voisi vetää koko meidän kansamme, vieläpä kaikkein muittenkin kristittyin kansain yleisen tavan puolustukseksi noille verisille taisteluille turhain syitten tähden, noille leppymättömille, julmille kostoille mitättömäin loukkausten vuoksi, sekä noille ihmisten keskinäisille teloituksille kilpailevan kunnianhimon kiihoituksesta usein aivankin leikillä. Mutta sen tiedän myös, että meidän kaikista noista teoista on vastaaminen tuomiopäivänä; ja mielelläni tahtoisin taivuttaa sinut, mun kunnollinen, jalomielinen ystäväni, useammin tottelemaan hyvän sydämesi käskyjä, ja vähemmin ylpeilemään armottoman kätesi väkevyydestä ja nopsuudesta".

      "Minä olen jo – minä olen jo taipunut, Katri", huudahti Heikki, "sinun sanasi olkoot täst'-edes minun lakinani. Minä jo olen tehnyt kyllin – liiankin paljon, totta tunnustaakseni – ruumiinvoimani ja pelottomuuteni todistamiseksi, mutta ainoasti sinun kauttas, Katri, voin oppia paremmaksi. Huomaa se, mun ihana Valentini-kumppalini, että minun kiivauteni aseilla saatavalle kunnialle ja minun tappelunhimoni, jos sitä siksi tahtoo sanoa, eivät ole tasapuolisessa taistelussa lempeämpäin tunteitteni kanssa, vaan että edellisillä on kiihoittajansa ja yllyttelijänsä. Jos jossain nousee kähäkkä – ja pankaamme, että minä, sinun neuvojasi mielelläni pitäen, olisin hitaanlainen siihen sekaantumaan – luuletko, että minun sallitaan itsekseni päättää sodasta tai rauhasta? Eipä mar' niinkään! On niitä silloin satoja ympärilläni minua yllyttelemässä. – 'Hui, hai, seppä, onko teräsvipu sinussa nyt ruostunut?' sanoo yksi. – 'Uljas Heikki ei kuule tänä aamuna tappelukorvallaan', lisää toinen. – 'Käy käsiksi Perth'in kaupungin kunnian puolesta', käskee itse herra ylituomari. 'Heikku ne voittaa, siitä panen kultakolikon vetoon!' huutaa kenties sinun isäskin. – Mitäs sitten minunkaltaiseni mies-parka tekee, Katri, kun kaikki häntä pirun nimeen ussuttelevat päälle, eikä yksikään sielu puhu pienintäkään sanaa vastaan?"

      "Kyllähän minä tiedän että paholaisella on apulaisia jotka hänen asioitansa ajavat", virkkoi Katri; "mutta meidän velvollisuutemme on hylätä tuommoisia perättömiä syitä, josko niiden puolesta puhujat olisivatkin ihmisiä, joille me olemme velkapäät paljon rakkautta ja kunnioitusta osoittamaan."

      "Ja sitten vielä kaikki nuot harppumiehet lauluineen, loiluineen, jotka panevat miehen kaiken kunnian ankarien miekan-sivallusten saamiseen ja antamiseen. Surkea on arvella, Katri, kuinka monesta minun synnistäni sokean Heikki Harppumiehen tulisi vastata. Kun minä joskus aika läimäyksen lyön, niin en sitä – St. Johannes sen todistakoon! – suinkaan tee siksi, että jollekulle tahtoisin pahaa tehdä, vaan ainoasti siksi, että tahtoisin sivaltaa miekallani niinkuin William Wallace sivalteli."

      Tämän sanoi hän äänellä, joka niin totista katumusta ilmoitti, että Katri vaan töintuskin voi olla hymyilemättä. Mutta yhtähyvin hän vakuutti Heikille, ettei tuommoiset turhamaiset lorut olisi hetkekskään missään arvossa pidettävät muiden miesten sekä Heikin oman hengen verralla, jotka yhä olivat vaarassa.

      "No niin", vastasi Heikki, "mutta minusta näyttää että rauhan asia menestyisi paljoa paremmin, jos sillä olisi asian-ajajansa. Pankaamme esimerkiksi, että, koska minua yllytellään ja kiihoitellaan aseisin käsin käymään, minulla olisi kotona lempeä suojelus-enkeli, jonka kuva sydämessäni kuiskuttaisi: 'Heikki, älä ryhdy väkivaltaan; minun kättäni sinä tahraisit verillä – Heikki, älä syökse itseäs turhaan vaaraan; minun rintaani sinä saatat vaaran alttiiksi!' – Tämmöiset ajatukset paljon paremmin hillitsisivät luontoani, kuin jos Perth'in munkit kaikkityyni huutaisivat: 'Pidätä kätes, ettei sinua kelloilla, kirjoilla ja kynttilöillä kirkonkiroukseen julistettais!'"

      "Jos tämmöinen rakastavaisen sisaren varoitus voi olla sinulle miksikään avuksi sydämesi taisteluissa", virkkoi Katri, "niin ajattele vaan, että sivaltaissas veristät minun kättäni, ja että haavojasi saadessas saatat tuskaa minun sydämelleni."

      Sepän rohkeus nousi siitä todellista mielisuosiota osoittavasta äänestä, jolla nämät sanat puhuttiin.

      "Ja miksi et menisi vähäisen etemmäksikin noiden kylmäin rajain yli! Ja koska olet niin hyvä ja armollinen, että jollain suosiolla katselet tätä oppimatonta syntisparkaa tässä sinun edessäsi, miksi et ottaisi häntä oppilaakses ja samassa puolisokses! Isäsi sitä soisi; koko kaupunki sitä odottelee; hanskurit ja sepät kaikki jo varustelevat ilonpitoa – sinä, sinä yksin, jonka sanat ovat niin kauniit ja lempeät, et tahdo antaa suostumustas."

      "Henrik", vastasi Katri hiljaa, vapisevalla äänellä, "usko minua, minä katsoisin velvollisuudekseni tässä asiassa totella isäni käskyä, ellei hänen ehdoittamallansa avioliitolla olisi ylipääsemättömiä esteitä."

      "Mutta arveles kuitenkin – arveles toki hetkinen. Minussa ei ole paljon kehuttavaa sinun verrallasi, joka sekä lukea että kirjoittaa osaat. Mutta kumminkin minä mielelläni kuulen lukemista, ja kuulteleisin sinun suloista ääntäsi vaikka ijät kaikki. Sinä taas rakastat musiikkia, ja minä olen oppinut soittamaan ja laulamaan yhtä hyvin kuin moni harppumies. Sinä mielelläs annat apua köyhille; minulla on kyllin pois-annettavia, kyllin tallella pidettäviä; minä en surisi niinkään suuria jokapäiväisiä almun-antoja kuin mitä joku vaivaishoitokunnan jäsen jakelee. Sinun isäsi jo käypi liian vanhaksi jokapäiväiseen työhön; hän saisi elää meidän luonamme, siliä minäkin pitäisin häntä niinkuin omaa isääni. Minä varoisin kaikkea sekaantumista tarpeettomiin riitoihin yhtä paljon kuin käteni pistämistä omaan ahjooni; vaan jos joku meitä vastaan yrittäisi laitonta väkivaltaa, se saisi kokea ettei huoli mennä saunaan, jos ei syyhytä."

      "Minä toivotan, että saisit kokea kaikkea tätä koti-onnea, jota näin kuvailet, Henrik – vaan jonkun onnellisemman kanssa kuin minä olen!"

      Näin puhui tai, pikemmin sanoen, huoahti Perth'in kaupungin Kaunotar, jonka ääni tuntui sulkeutuvan, kun hän pyysi hillitä kyyneleitänsä.

      "Sinä vihaat minua sitten?" kysyi kosija hetkisen kuluttua.

      "Siihen olkoon Jumala todistajana – en!"

      "Taikka rakastat toista miestä?"

      "Arvotonta on kysyä semmoista, jonka tietämisestä ei sinulle olisi mitään hyötyä. Mutta siinä olet muuten aivan erehdyksissä."

      "Tuota villikissaa Conachar'ia kenties?" kysyi Heikki vielä. "Kyllä minä hänen silmänluontinsa huomasin."

      "Sinä väärinkäytät tuskallista tilaani, Heikki, saadaksesi minua häväistä, vaikken suinkaan ole semmoista sinulta ansainnut. Conachar'ista en minä mitään huoli, paitsi että minä, koettaessani kesyttää hänen kesytöntä luontoansa opettamisella, kenties voin jollakin huolella muistella sydäntä, joka ennakkoluuloihinsa ja intohimoihinsa niin on vaipunut – ja siinä seikassa, Heikki, hän on hyvin sinun kaltaisesi."

      "Sitten se mahtaa