Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

sangen mukavaksi. Tässä kertomuksessa esiintuleva herra Patrik Charteris oli jo monta monituista kertaa johtajana vienyt Perth'in miehet ulos, tappeluihin ja kahakoihin, niin hyvin rosvoilevia Vuorelaisia, kuin muitakin, ulkomaisia tai omamaisia vihollisia vastaan. Totta on, että hän joskus ikävystyi mitättömistä, turhista valituksista, joita kaupunkilaiset välisti tarpeettomasti kantelivat hänen eteensä, vaatien häneltä niiden oikaisemista. Tästä oli hänelle joskus se moite tullut, että hän muka oli liian ylpeä aatelis-arvostansa tai tullut liian laiskaksi rikkautensa kautta – että hän oli mies, joka kovin hartaasti harjoitteli metsästystä ja soi ystävilleen vieraanvaraa, viitsiäksensä lähteä jokaisessa tilaisuudessa, jolloin kaunis Perth'in kaupunki olisi hänen apuansa pyytänyt. Mutta vaikka siitä semmoisissa tapauksissa aina pientä nurinaa nousi, turvasivat kuitenkin porvarit aina, suuremman hädän tullessa, ylituomariinsa; ja tämä auttoi heitä aina hartaasti sekä neuvoilla että teoilla.

      KAHDEKSAS LUKU

          Jalot Johnston'it ain' yhä nähdä saa

          Tuon Annandalen tiellä;

          Tuhat vuotta jo siellä he ratsastaa,

          Tuhat vuotta vastakin vielä.

Vanha laulu.

      Viime luvun lopussa kuvattuamme ritari Patrik Charteris'in, Perth'in ylituomarin luonnetta ja arvoa, voimme nyt mennä takaisin lähetyskunnan luokse, jonka piti tuleman kokoon Itäportille, viedäkseen valituksensa Kinfauns'iin mainitun virkamiehen eteen.

      Kaikkein ensiksi saapui yhtymäpaikalle Simo Hanskuri tasajuoksuisen hevosen selässä, joka välistä myös sai kunnian kantaa helpompaa kuormaa ja kauniimpaa ratsastajaa, nimittäin Katria. Hanskurin kasvojen alipuoli oli viitalla peitetty, se merkitsi ettei ystävät saisi kysymyksillä viivyttää hänen kulkuansa katuja pitkin; osaksi kenties oli myös ilman kolkkous syynä siihen peittämiseen. Synkkä huoli pimensi hänen otsaansa, ikään kuin tää asia, johon nyt oli ryhdytty, olisi näyttänyt hänestä yhä vaikeammalta ja vaarallisemmalta, mitä kauemmin hän sitä mietti. Hän tervehti yhtymäpaikalle tulevia ystäviä ainoasti äänettömällä kumarruksella.

      Vahva, musta ratsu vanhaa Gallowayn rotua, ei kovin suuri ko'oltaan, vaan korkearintainen, vankkaraajainen, sievä rumniinrakennukseltaan ja pyöreänlihava, toi iloisen sepän Itäportille. Hevosten tuntija olisi kenties silmistä keksinyt säihkeen ritariluonteesta, joka hyvin usein tavataan näissä elävissä yhteydessä vahvimman, kestävimmän ruumiinrakennuksen kanssa; mutta tätä nykyä oli sen vallattomuus hillitty ratsumiehen lujan käden, lujan istumisen sekä raskaan painon kautta, johon vielä tuli lisäksi lakkaamaton kurinpito äsköisellä pitkällisellä matkustuksella. Sepän seurassa tuli myös kunnon lakintekijä, joka, niinkuin lukija muistanee, oli pieni, palleroinen mies ja vääräsääri; suuren satulansa päällä, jossa hän istui tai, pikemmin sanoen, rötkötti, näytti hän aivan pieneltä, punaiselta neulatyynyltä – hänellä näet oli päällään tulipunainen viitta, jonka yli hän oli ripustanut haukalla-pyytäjän laukun. Satula ja ratsumies olivat vyötetyt kiinni suuren, raskasjuoksuisen Flanderin tamman selkään, jolla oli ylöspäinen turpa kuin kamelilla, tuuhea karvatupsu jokaisessa jalassa, ja joka kavio aivan yhtä leveä kuin paistinpannu. Tään suuren hevosen ja pienen ratsumiehen näkö olivat niin erin omaisesti perinvastaiset, että sivukulkijat kaikki ihmettelivät kuinka lakintekijä oli niin korkealle päässyt kapuamaan, ja ystävät huolella ajattelivat kuinka vaaralliseksi voisi tulla hänelle, kun taas täytyisi pyrkiä alas; sillä korkealla istuvan ratsumiehen pienet jalat eivät ulottuneet edes satulan alareunaankaan asti. Hän tuli sepän kanssa, jonka lähtöä hän oli vahtinut, päästäksensä hänen seuraansa. Sillä Olivier Proudfuten mielestä sankarit näyttivät kaikkein uljaimmalta, kun olivat rinnatusten; ja hän oli hyvin iloinen, jos joku pilkkakirves alhaisesta kansasta, heidän sivukulkiessaan, tarpeenmukaisella ykstotisuudella, julkinauruun purskahtamatta, huusi: "Kas tuossa kulkee Perth'in parhaat miehet! – tuossa kulkee meidän läimayttelevät ammatti-miehemme, iloinen seppä Wynd-kadulta ja uljas lakintekijä!"

      Tosin se veitikka, tämän huudettuaan, pisti ulos kieltänsä, vihjaisten toisille kaltaisilleen hulivileille; mutta lakintekijä, joka ei tuota syrjätemppua huomannut, viskasi hänelle hopearahan, kehoitukseksi sotureille näin osoitetusta kunnian-osoituksesta. Tämä anteliaisuus vaikutti sen, että heidän jälkeensä rupesi juoksemaan koko lauma nauravia ja hurraavia poikanulikoita, siksi kun Heikki Seppä, taakseen katsahtain, uhkasi hutkaista etumaisia piiskallansa; jonka uhkauksen toimeenpanemista he eivät jääneet odottamaan.

      "Tässä me vieraat miehet tulemme", virkkoi pieni ratsumies suuren ratsun selässä, kun he Itäportille Simo Hanskurin luokse saapuivat. "Mutta missäs ovat ne, joiden tulee olla meidän puhemiehinämme? Voi, Heikki veikkoseni, korkea virka on paremmin aasille kuin tuliselle hevoselle sopiva; se olisi vaan kammitsana niin nopsaliikkeisille nuorille veitikoille kuin sinä ja minä".

      "Soisinpa kuitenkin että sinulla olisi hiukkanen enemmän sitä arvoisuuden painoa, kunnioitettava mestari Proudfute", vastasi Heikki Seppä, "jos ei muun vuoksi, niin kumminkin siksi, että lujemmassa istuisit satulassas; sillä keikahtelethan sinä siinä, aivan kuin tanssisit satulan päällä hypikkää, jalkojasikaan avuksi ottamatta".

      "No, no, kohottelenhan minä vaan itseäni jalustimista hytkytyksen välttämiseksi. Se on kauheasti kova hytkyttelemään, tää minun tammani; mutta se on kuitenkin kantanut minua aukeita kuin tiheikköitäkin myöten, jopa muutamista sangen vaarallisistakin paikoista läpi. Senvuoksi en luovukaan Jesabel'istäni – minä olen näet ristinyt sen tuon Kastilian prinsessan kaimaksi".

      "Isabellaa sinä luultavasti tarkoitat", oikaisi seppä.

      "Niin – Isabel tai Jesabel – yhtähän ne on kaikki. Mutta tässähän jo viimein tuleekin pormestari Craigdalliekin tuon matalana matelevan, pelkurimaisen ronkkaleen, apteekkarin kanssa. He ovat ottaneet kanssansa kaksi kaupungin palvelijaa pertuskoineen, kallisten personainsa turvaksi, arvaan ma. – Jos vihaan jotain yli kaiken muun, niin se on tuommoinen kumarteleva, liehakoiva käärme kuin tuo Dwining".

      "Kavahda, ettei hän saa kuulla sitä", varoitti seppä. "Tuo lihaton, kuivettunut luuranko, huomaa se, veli lakintekijä, on vaarallisempi kuin pari kymmentä sinun kaltaistas pulskeaa poikaa".

      "Hui hai! Sinä seppä veitikka nyt vaan teet pilaa minusta", vastasi Olivier, yhtähyvin ruveten hiljemmin puhumaan ja katsahtain apteekkarin puoleen, keksiäksensä missä tuon näivehtyneen muodon ja vartalon piirteessä tai jäsenissä voinee olla jotain merkkiä uhatusta vaarasta. Mutta tämä tarkastus jälleen rohkaisi hänen mielensä, niin että hän uljaasti lausui: "Kilvet ja kalvat kalskahtakoon, veikkonen – kylläpä minussa olisi mies vaikka tusinaa tuommoisia Dwining'ejä vastaan. Mitäpä hän kykeneisi tekemään miehelle, jolla on vertä suonissansa?"

      "Hän voisi antaa hänelle tipan rohtoja", vastasi seppä kuivakiskoisesti.

      Pitempään keskusteluun ei heillä ollut aikaa, sillä pormestari Craigdallie huusi heille, käskien Kinfauns'in tielle poikkeemaan, jolle hän samassa itsekin käänsi hevosensa. Hiljakseen ratsastellessansa puhelivat he keskenään siitä, millä tavalla ylituomari oli heitä kohteleva ja kuinka paljon huoliva siitä väkivaltaisesta työstä josta he tulivat valittamaan. Hanskuri näkyi olevan erittäin alakuloinen, ja hänen puheensa monesti ilmoitti sitä toivoa, että he vielä suostuisivat jättämään asian siksensä. Hän ei puhunut kuitenkaan mieltänsä aivan selvillä, suorilla sanoilla, kenties peläten, että sitä voisi väärin ymmärtää, jos hän ei olisi oikein luja tyttärensä hyvän maineen puolustuksessa. Dwining näkyi myös olevan yksin mielin hänen kanssansa, mutta puhui varovammin kuin aamulla.

      "Kaikissa tapauksissa", lausui pormestari, "kun muistan mitä kaikkia juomatavaroita ja kelpo lahjoja herra ylituomari on saanut meidän hyvältä kaupungiltamme, niin en voi uskoa, että hän olisi liian hidas meille silmiänsä näyttämään. Monikin kelpo vene, täynnä Bordeauxviini-tynnyreitä, on lähtenyt meidän satamastamme ja purkanut kuormansa Kinfauns'in linnan laiturille. Minulla on jonkunlainen oikeus puhua niistä, koska minä viinikauppiaana ne olin tuottanut".

      "Ja", jatkoi Dwining itikan-äänellään,