Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

porvaritytöistä! Voi jospa vaan tietäisin hänen nimensä ja sukunsa!"

      "Henrik Seppä", lausui nyt Katri, luoden pois heikkouden, joka vielä hetkisen aikaa näkyi hänen voimaansa masentaneen, "tämä on kiittämättömän houkan tai pikemmin vielä hurjan hullun puhetta. Johan minä sanoin sinulle, tään puheemme alkaessa ei kukaan ollut silmissäni korkeammassa arvossa kuin se minkä arvo nyt alenemistaan alenee jokaisen sanan kautta, jota hän perättömässä luulokkaisuudessaan ja mielettömässä vihastuksessaan laskee suustansa. Sinulla ei ollut vähintäkään oikeutta saada tietää sitäkään, mitä sinulle ilmoitin; ja tämä ilmoitus – ole hyvä ja huomaa se – ei millään muotoa tarkoita että pitäisin sinusta paremmin kuin muista, vaikka kyllä tunnustin etten pidä kenestäkään muusta enemmän kuin sinusta. Siinä on kyllin, että sinä huomaat toivoillasi olevan yhtä ylipääsemättömiä esteitä, kuin jos joku noita olisi kohtaloni mahtisanoillaan lumonnut."

      "Aika-miehessä kyllä lienee lumousten rikkoja!" sanoi seppä. "Soisinpa tosiaan, että siinä este olisi. Torbjörn, tanskalainen aseseppä, se kehui osaavansa loitsia rintahaarniskoita, sillä että muka lauloi jotain loitsulukua sillaikaa kun rauta oli kuumenemassa. Minä väitin, ettei runoista ole mitään apua miekkaa vastaan, joka Loncartyssä oli taistellut – mikä siitä sitten tuli, on tarpeeton sanoa – mutta hänen haarniskansa, ja rinta sen alla, ja lääkäri, joka haavaa laastaroitsi, ne kyllä tietävät, eikö Heikki Sepässä ole lumousten rikkojaa!"

      Katrin silmistä kyllin näkyi, että näihin sanoihin oli tuleva vastaus, joka ei suinkaan olisi ollut tuon kehutun teon kiittämistä; sillä suorasukainen seppä ei ollutkaan muistanut, että se juuri oli sitä laatua, josta hän niin usein sai kuulla Katrin moitteita. Mutta ennen kun neidon mietteet vielä olivat puhjenneet sanoiksi, pisti isä päänsä sisään oven kautta. "Heikki", sanoi hän, "minun täytyy tulla häiritsemään sinua kesken hauskaa tointa, ja pyytää sinua kiiruusti tulemaan työhuoneeseni, sillä meillä olisi neuvoittelemista muutamista kaupunkimme etua likeltä koskevista asioista".

      Heikki, totellen ukon käskyä, kumarsi Katrille ja läksi tuvasta. Luultavasti olikin vallan hyvä heidän ystävällisen välinsä pitkittämiseen nähden, että heille nyt tuli ero, juuri kun puhe nähtävästi oli tämmöiselle uralle poikkeeva. Sillä kosija oli ruvennut katsomaan tytön kieltäväistä vastausta jokseenkin oikulliseksi ja selittämättömäksi, sen perästä kun hänelle, hänen mielestään, oli aamulla niin suuri suosion-osoitus tullut suoduksi. Katrin mielestä päinvastoin seppä tahtoi väärinkäyttää hänelle suotua suosiolahjaa, eikä suinkaan ollut hienolla arkatuutoisuudella näyttänyt ansaitsevansa semmoista.

      Mutta kumpaisenkin sydämessä kuitenkin kyti keskinäinen mielisuosio, joka, jahka vaan riita asettui jälleen, oli viriävä ja saattava tytön unohtamaan kainoutensa loukkaamista, ja kosijan puolestaan tulisen rakkautensa hylkäämistä.

      SEITSEMÄS LUKU

      Tää riita kerran vertä vuodattaa.

Henrit IV, ensimm. osa.

      Kokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä päällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt täpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta samettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin vanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä kunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen rypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin ääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän pieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute nimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen, joka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua myrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan parasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky on asettunut.

      Oli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa, pidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista – kallistellen korvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki syliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että hän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa mietteitänsä – hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun nutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille antaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi tapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki nähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin todellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan omiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa olleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti vaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:

      "Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja näin sen omin silmin – minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja jos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka melkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo Hanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen tyttärensä pois Vuoristoon. – Se on kovin ilkeä teko – semmoista ei saisi kärsiä, naapuri Crookshank – semmoista ei pitäisi sallia, naapuri Glass – semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit Balneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja se toinen vankka mies jouduimme sinne – eikö niin, hyvä naapuri ja kunnioitettava pormestari Craigdallie?"

      Näitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi useampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama, joka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan ja paikkaan – paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti tuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen pudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on rasittanut. "Hiljaa, hyvät naapurit!" sanoi hän. "Tuossa juuri tulee Simo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta. Kuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty".

      Simo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen silminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei olisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään kanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista nuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. – Ja pahin seuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia tyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen estämiseksi.

      "No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä", lausui Craigdallie, "sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan pahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä herroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko maksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni."

      "Pyhä Maaria varjelkoon!" vastasi hanskuri. "Jos te tietäisitte mitä minä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin jos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi tahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi. Ja tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi mahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei Heikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella hetkellä tullut avuksi."

      "Eipä ollut minunkaan apuni poissa", pisti Olivier Proudfute väliin, "minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme, Heikki Seppä. – Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan alussa?"

      "Sinut näin kahakan loputtua, naapuri", vastasi hanskuri kuivakiskoisesti.

      "Niin oikein, niin oikein – enhän muistanut, että te olitte sisässä, talossanne, sillä aikaa kun ulkona läimäyteltiin, ettekä siis voineet nähdä, kutka ne sivaltajat oli."

      "Vaiti, naapuri Proudfute, ole niin hyvä, vaikene jo", virkkoi Craigdallie, jota kunnon oltermannin inkuminen nähtävästi jo väsytti.

      "Siinä näkyy olevan joku salaisuus", sanoi pormestari; "mutta luullakseni minä sen arvaan.