Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

ne on olleet ja menneet niinkuin menneen vuotiset lumetkin!"

      "Mutta onhan sinne myös tullut moni kintaallinen kultakolikoita", lisäsi pormestari.

      "Sen minä kyllä tiedän, joka ne kintaat olin ommellut", virkkoi Simo, jonka ammatti-muistot aina sekaantuvat kaikkeen mitä milloinkin muuta hänen mielessänsä liikkui. "Yksi niistä oli haukkamiehen kinnas rouvaa varten. Minä sen olin laittanut hiukan liika väljäksi, mutta rouva ei sitä katsonutkaan viaksi, koska aikoi siihen vuorausta panna".

      "Niin aivan", sanoi pormestari Craigdallie, "sitä enemmän todistusta minun sanoilleni. Ja jos ne kultakolikot ei ole enää tallella, se on ylituomarin oma vika, eikä kaupungin. Sillä ei hän niitä saattanut syödä eikä juoda sinänsä, niin kuin ne sai".

      "Ja minäkin voisin puhua kelpo haarniskasta", virkkoi seppä. "Mutta 'Cogan na shie (rauha tai sota, ykskaikki)!' sanoo Jussi Vuorelainen – ja minä uskon että Kinfauns'in ritari on täyttävä velvollisuutensa meidän kaupunkiamme kohtaan niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Ja turha on ruveta luettelemaan kaikkia noita kaupunkimme hyväntekijäisiä, ennen kuin näemme että hän ei niitä muista".

      "Niin juuri on minunkin mieleni", huusi meidän ystävämme Proudfute alas tammansa selän harjulta. "Me miekkamiehet emme ole niin halpamieliset, että me rupeaisimme laskemaan lukuja viineistä ja viljoista ritari Patrik Charteris'in kaltaisen ystävän kanssa. Ei, uskokaa pois vaan, ritari Patrik'in kaltainen kelpo metsästäjä se pitää luvan saada ratsastaa ja metsästää kaikkia kaupunkimme yhteismaita pitkin ja poikin paraana etuutenaan, ja se onkin lupa, jota me emme suo kelle herralle tai narrille hyvänsä, vaan, paitsi itse majesteetille meidän armolliselle kuninkaalle, ainoasti tälle meidän kaupungin ylituomarille".

      Lakintekijän juuri näin puhuessa, kuului vasemmalta puolelta huuto:

      "So, so – voo, voo – hoo;" jolla metsästäjät ohjaelivat haukkojansa.

      "Tuossa eräs mies näkyy käyttelevän sinun mainitsemaasi etuutta, vaikka hän, ulkonäöstänsä päättäin, ei ole meidän kuninkaamme eikä meidän ylituomarimme", virkkoi seppä.

      "Kyllä mar', minäkin hänet näen", sanoi lakintekijä, jonka mielestä tässä oli tarjona aika hyvä tilaisuus saada urhonmainetta. "Kannukset hevosen kupeisin, iloinen seppä, ja mennäänpä me, sinä ja minä, tuota velikultaa vähän tutkimaan ja hutkimaan".

      "Annas mennä vaan sitten", huusi seppä; ja pieni mies samassa, nakaten kannukset tammansa kupeisin, läksi oikomaan, siinä lujassa uskossa että hänellä oli seppä kantapäillään.

      Mutta Craigdallie tarttui Heikin hevosen suitsiin kiinni. "Pysy sinä vaan rivissäs", käski hän. "Antakaamme meidän kepeän ratsuväkemme koettaa onneansa. Jos hän saapi pienen kolon kalloonsa, niin hän on pysyvä paremmin alallaan loput tätä päivää".

      "Siitä mitä näen", sanoi seppä, "jo voin arvata, että hän semmoiset tuomiset sieltä mahtaakin saada. Tuo roisto tuolla, joka nyt on seisahtunut ja katselee meitä hävyttömästi vasten silmiä, aivan kuin harjoittaisi hän kaikkein laillisinta huvitusta koko maailmassa, hän on – sen päätän hänen lontustelevasta ravaajastaan, hänen ruosteisesta kypäristään, kukon häntäsulka huipussa, sekä hänen pitkästä kahdenkätisestä miekastansa – jonkun eteläisten seutuin paronin palvelija. Hän on noita miehiä, jotka niin likellä Englantilaisen rajaa asuvat, ettei heiltä rautapaita koskaan jouda tulla riisutuksi, ja jotka ovat yhtä nopsat sivalluksia jakelemaan kuin pitkiä sormia viljelemään".

      Heidän näin tehdessänsä päätelmiään kahakan luultavasta lopusta, rupesi urhokas lakintekijä jo hillitsemään Jesababel'iään, siksi että seppä, jonka hän yhä vielä luuli tulevan kohta jäljessä, pääsisi vähän edelle tai kumminkin hänen rinnalleen. Mutta kun hän huomasi, että kumppalinsa aivan huoleti seisoi parin sadan askelen päässä, muun parven kanssa, niin rupesi meidän sankarimme liha, niinkuin muinoisen Espanjan kenraalin liha, vapisemaan aavistain niitä vaaroja, joihin se oman uhkarohkean henkensä yllytyksestä oli joutuva. Mutta hän muisti että hänellä oli niin monta ystävää aivan likellä takanaan; hän toivoi että niin suuri ylivoima oli peloittava tuota yksinäistä lainrikkojaa; häntä hävetti, nyt kun niin monet oli näkevät hänen pelkuriuttansa, kääntyä takaisin yrityksestä, johon hän vapaehtoisesti oli lähtenyt – kaikki se teki, että hän hillitsi halunsa pyörähdyttää Jesabel'iä oikealle ympäri ja, niin kiireesti kuin vaan sen kaviot kerkiäisivät, rientää takaisin ystäväjoukon turviin. Hän jatkoi siis matkaansa vierasta kohti, joka vielä enensi hänen pelkoansa, sillä että myös pani pienen ratsunsa liikkeelle ja rivakkaa ravia ajoi vastaan. Tämä silminnähtävästi vihollisuutta osoittava liikunto teki, että meidän sankarimme monta monituista kertaa katsahti taakseen vasemman olkapäänsä yli, ikään kuin katsellen miten voisi päästä pakoon, ja viimein se hänet kokonaan seisahdutti. Mutta Philistealainen oli hänen kimpussaan, ennen kuin hän kerkesi päättää, pitikö hänen paeta vai taistella, ja aika vaarallisennäköinen Philistealainen se olikin. Hänen vartalonsa oli laiha ja luinen, kasvoissa pari, kolme ilkeännäköistä arpea, koko mies juuri semmoisen näköinen, jolla on tapana huutaa rehelliselle miehelle: "Kukkaro tänne taikka. – !"

      Tämä mies itse ensiksi aloitti puheen, äänellä, joka oli yhtä julma kuin hänen näkönsäkin. "Mikä tulen korvettava hönttö sinä olet, joka näin ratsastelet kankaan poikki ja häiritset minun huviani?"

      "Arvoisa vieras", virkkoi meidän ystävämme siveästi moitiskelevalla äänellä, "minä olen Proudfute porvari täällä Perth'issä ja varakas mies. Ja tuolla noin on kunnioitettava Aatami Craigdallie, meidän kaupunkimme vanhin pormestari, sekä taistelunhaluinen seppämme Wynd-kadulta, ynnä vielä kolme, neljä muuta aseellista miestä. Ja he tahtoisivat tietää teidän nimeänne ja kuinka te satuitte huvittelemaan tänne Perth'in kaupungin alusmaille vaikka, sen takaan, he eivät suinkaan huoli nostaa riitaa vieraan herran kanssa satunnaisen lainrikkomisen tähden. Heillä on vaan se tapa, etteivät salli metsästystä muuten, kuin jos heiltä siihen on laillisella tavalla lupaa pyydetty. Ja – ja – siksi pyytäisin saada tietää teidän nimenne, arvoisa herra".

      Ilkeät, julmat silmät, joilla metsästäjä oli tuijotellut Proudfuteen koko tämän puheen aikana, olivat saattaneet meidän sankarimme pahasti hämille ja antoivat hänen kysymykselleen ihan toisen muodon kuin mitä hän luultavasti olisi katsonut tässä tilaisuudessa sopivaksi, jos hänen olisi ollut Heikki Seppä tukena ja turvana.

      Mutta niin lauhdutettu kuin se olikin, vastasi vieras siihen yht'-hyvin pahaa ennustavalla irvistelyllä, joka kasvoin poikki käyväin arpien kautta tuli vielä julmemmannäköiseksi. "Sinä vai tahdot tietää minun nimeäni? – Minun nimeni on Pirun Rikard Hellgarth'ista, jonka koko Annandalen laakso tietää kuuluvaksi jaloon Johnstonien sukuun, sen uljaan Wamphrayn herran palveluksessa, joka ratsastaa sukulaisensa, pelättävän Johnstonen lordin lippukunnassa ja se taas on yhdessä joukossa kuuluisan Douglas'in kreivin kanssa. Ja se kreivi, ja se lordi, ja se herra, ja minä, viimeksimainitun knaappi, me laskemme haukkamme lentoon joka paikassa, missä on jotakin saalista, emmekä kysy keneltäkään kenenkä maalla me ratsastamme".

      "Kylläpä minä lähden viemään tätä vastaustanne, hyvä herra", virkkoi Olivier Proudfute vallan nöyrästi; sillä hänen jo hyvin paloi mieli päästä tästä toimituksesta, jolle hän niin arvelematta oli lähtenyt. Hän oli juuri kääntämäisillään hevostaan ympäri, koska Annandalelainen lisäsi:

      "Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit Pirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja olemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän Kannuksen vaakuna olkapäässä".

      Näin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää pari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä sivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä pyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä nelistä takaisin muun porvariparven luokse.

      Proudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä, joka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon