Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

lakintekijä myös, joka rikkoo enemmän päitä kuin mitä hän lakeillansa peittää – mikä minulle saattaa sen ilon, että näin aikaiseen saan nähdä täällä niin monta ystävistäni? Olipa mulla juuri aikomus lähteä vähän lennättelemään haukkojani, ja teidän seuranne on tekevä sen huvituksen minulle vielä hauskemmaksi – (itsekseen hän salaa ajatteli: 'Jospa Pyhä Neitsyt niin laittaisi, että he siinä katkaisisivat niskansa!') – tietysti, arvelin sanoa, jos ei kaupungilla liene mitään käskettävää minulle – Gilbert juomanlaskija, joudu, sinä tolvana! Mutta toivonpa ettei teillä olekaan sen tärkeämpää asiaa, kuin että tulitte taas kerran maistelemaan minun Malvoisier-viinini makua?"

      Kaupungin lähettiläät näihin ylituomarinsa kohteliaisin sanoihin vastasivat kumarruksilla, jotka olivat enemmän tai vähemmin kunkin luonnetta ilmoittavaiset – apteekkari kumarsi kaikkein syvimmille, seppä puolestaan vähimmin kursailevasti. Luultavasti hän tiesi arvonsa taisteluun kelpaavana miehenä, milloin tarvis tuli. Kaikille yhteisesti lausuttuihin tervehdyksiin pormestari vastasi.

      "Ritari Patrik Charteris, meidän jalo herra ylituomarimme", lausui hän yksivakaisesti; "jos asiana meillä vaan olis ollut saada nauttia vieraanvaroja, joita meille monta kertaa on suotu tässä kartanossa, niin olisi meillä ollut sen verran sivistystä, että olisimme odottaneet teidän kutsujanne, korkea herra, niinkuin ennenkin. Ja mitä haukalla metsästämiseen tulee, on meillä jo ollut kyllin sitä laatua täksi aamuksi. Sillä uhkarohkea veitikka, joka lennätteli haukkaansa aivan vähän matkaa täältä kankaalla, syöksi hevosen selästä maahan tään meidän kunnioitettavan ystävämme Olivier Lakintekijän eli Proudfuten – siksi häntä muutamat nimittelevät – ja pieksi häntä, ainoasti siitä syystä kun hän teidän puolestanne, korkea herra, niin kuin myös Perth'in kaupungin puolesta tiedusteli, kuka ja mitä miehiä tuo rohkea oli, joka semmoista uskalsi tehdä".

      "Ja mitä hän sitten sanoi itsestään?" virkkoi ylituomari. "Pyhä Johannes auttakoon! Kylläpä minä opetan häntä minun metsästysmailleni puuttumaan!"

      "Jos sallitte minun kertoa, korkea herra", virkkoi lakintekijä, "niin hän käytti yhtä tapaturmaani hyväkseen. Mutta minä hyppäsin sitten jälleen hevosen selkään ja pistin menemään hänen jälkeensä aika miehen lailla. Hänen nimensä on Rikard Pirulainen".

      "Mitä, veikkonen? Se samainenko, josta niin monta laulua ja viisua on tehty?" sanoi ylituomari. "Ainapa minä kuitenkin tähän asti olen luullut sen veitikan nimen olleen Robert".

      "Ne mahtaa, luulen ma, ollakin eri miehiä, korkeasukuinen herra. Minä kun vioitinkin nyt sitä roistoa pitennetyllä arvonimellä, sillä todentodella hän nimitti itsensä vaan Pirun Rikardiksi, ja sanoi olevansa Johnstonen sukua sekä samannimisen lordin seuralaisen. Mutta minäpä ajoin hänet suohon ja voitin häneltä takaisin metsälaukkuni, jonka hän oli anastanut, silloin kun se tapaturmio tapahtui".

      Ritari Charteris oli vähän aikaa ääneti. – "Olen ma kuullut", sanoi hän sitten, "lordi Johnstonesta sekä hänen seuralaisistaan. Paljon hyötyä ei ole siitä, kun niiden kanssa riitaan rupeaa. Seppä, sanoppas, kuinka sinä kärsit tuota?"

      "Henk'risti, Patrik ritari, sen tein, koska minua parempi mies minua kielsi apuun menemästä".

      "No niin, ja koska sinä sitä maltoit ristissä käsin katsella", sanoi ylituomari, "en tiedä, miksi minun senvuoksi pitäisi lähteä liikkeelle, varsinkin koska mestari Proudfute, vaikka hänelle ensin pieni tapaturma tapahtui, sitten, niinkuin hän itse tässä kertoi, pelasti kaupungin kunnian sekä omansa. – Mutta tässähän vihdoin viimein tuodaankin viinit! – Kaada nyt näille hyville ystävilleni ja vierailleni, niin että viini vuotaa pikarien reunan yli. – Juokaamme nyt kaupunkimme suojeluspyhän, St. Johanneksen malja, ja terve teille kaikille, minun kunnon ystäväni! Ja nyt käykää istumaan ja haukatkaa palanen, sillä aurinko on jo noussut korkealle, ja siitä jo mahtaa olla pitkä aika, kun te, ahkerat miehet, söitte einepalanne".

      "Ennen kuin rupeamme ruokaan käsiksi, herra ylituomari", lausui pormestari, "sallikaa meidän tuoda ilmi kiirutta vaativa syy meidän tuloomme, sillä sitähän emme vielä ole sanallakaan maininneet".

      "Ei, hyvä pormestari, olkaa niin hyvä", virkkoi ylituomari, "jättäkää se siksi kun olette syöneet. Se on varmaan taas joku valitus aatelisherrojen huovi- ja seuralais-hulivileistä, jotka ovat olleet koppisilla keskellä kaupungin katuja, tai joku muu senkaltainen tärkeä asia, eikö niin?"

      "Ei, korkeasukuinen herra", lausui Craigdallie rohkeasti ja lujasti. "Tällä kertaa me valitamme huovien herroista, senvuoksi kun ne leikkikopiksensa ovat ottaneet meidän perheittemme kunnian, ja yhtä vähän kursastelleet, väkisin tunkiessaan meidän tyttäriemme makuukammareihin kuin jos olisivat olleet jonkun Pariisin porttohuoneen edessä. Joukkio ympärikuljeksivia yöjalkalaisia – hovilaisiksi ja korkeasäätyisiksi herroiksi on meillä hyvinkin paljon syytä luulla heitä – on viime yönä yrittänyt tikapuitten avulla tunkeuta Simo Hanskurin ikkunoista sisään. He rupesivat tekemään vastarintaa paljastetuilla miekoilla, koska Heikki Seppä sattui sinne heitä häiritsemään, ja tappelivat, siksi kun apuun nousseet porvarit heidät karkoittivat".

      "Mitä", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän par'aikaa kohotti huulilleen. "Henk'risti! Saattakaa se asia todistetuksi, niin – sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen sielun kautta, – hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka maksaiskin se minulle maani ja henkeni! – Kuka tässä on todistajana? – Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, – voittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?"

      "Korkeasukuinen herra", vastasi Simo, "uskokaa minua, ett'en mielelläni nosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut muille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri mahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään laittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että luopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita vieraita tuleviksi – ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen herra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä tiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne määrättäväksi". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä päällekarkauksesta itse oli nähnyt.

      Ritari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin näkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa. "Kummapa on", sanoi hän, "ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun kerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että olisitte tunteneet?"

      "Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra ylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin", lisäsi hanskuri, "ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää hänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto ylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies päässyt karkuun puutarhan kautta".

      "No, seppä", virkkoi nyt Patrik ritari; "kerropas nyt sinä, rehellisenä miehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät".

      Seppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta selvästi.

      Kunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa mahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. "Mitä koskee tuota meidän kaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en tosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä alusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni näin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen todistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn saattaessa".

      "Ja mikä kappale se on, veikkonen?" kysyi ritari Patrik Charteris. "Älä kuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se on?"

      "Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä roistoista jätti jälkeensä", jatkoi pikku mies. "Kunniani ja rehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä voitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa toki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä