Unelma. Emile Zola

häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

      Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla kerrassaan tuntematta!

      Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi Beaumontiin.

      Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi yksinkertaisesti:

      – Lapseni, äitisi on kuollut.

      Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.

      III

      Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

      Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

      – No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

      Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet työhönsä, sanoi hän:

      – Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu sunnuntaiksi!

      Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV: n ajalta. Lattiassa näkyi vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan pidätti sitä toteutumasta.

      Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,

      Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

      – Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

      Iloisena huudahti Angélique:

      – Niin, sehän on totta!.. Kyllä otan sen nyt käsiini!.. Mutta missä minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee työtä.

      Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

      Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri, kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia. Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.

      – Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän suloiseksi.

      Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti, ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:

      – Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.

      Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden, leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle pergamenttipalasessa.

      – Eikö muuta?

      – Ei muuta.

      Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen; kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat, teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty suojaksi vahvaa harmaata paperia.

      Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan, raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä