Unelma. Emile Zola

ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen. Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen, erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden vuosisadan ajan.

      Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin; käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa; ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta, joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

      Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo, jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi. Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko: ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita, sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen, haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa. Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina, laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

      Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan, sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun, missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla. Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista, sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat paikat, joissa hän päivittäin liikkui, – juuri vanhanaikaisimmat, läpi aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan, jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana verkalleen tyhjälle kivikadulle.

      Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla. Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta, johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin, maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään. Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

      Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina; jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli? Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin antaa anteeksi.

      Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi. Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle, vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi, jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus. Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna. Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava.