Unelma. Emile Zola

Filip Augustin kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina Jean IX: een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

      Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

      – Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon suvun jälkeläinen? kysyi hän.

      Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V: n anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun perästä.

      – Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

      Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

      – Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin surullinen tarina… Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden vanhana, Kaarle X: n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti huikentelevaa elämää … matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä… Paule synnytti pojan ja kuoli.

      Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

      – Mies poloinen! kuiskasi hän.

      – Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on nyt piispa… Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana… Mutta ikä ja rukoukset lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa luokseen.

      Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:

      – Monseigneurin poika…

      Hubertine päätti kertomuksensa:

      – Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut vähintäkään kutsumusta… Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!

      – Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.

      Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa. Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan. Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan, ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:

      – Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

      Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon, kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle. Hän alotti jälleen puhelun.

      – Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja, jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta, joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä muitten mestarien työntekijöitä… Ja meillä oli vaakunakilvetkin sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla… Ah, se oli kaunista mutta siitä on kauan!

      Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten hän jatkoi:

      – Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini usein kertoi minulle, kun olin pieni… Kauhea rutto raivosi kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän oli