Unelma. Emile Zola

ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän toisti yhä samalla laulavalla äänellä:

      – Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

      Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli, ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen lilja alkoi vähitellen kukoistaa.

      – Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan kanssa… Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi palatsiinsa… Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi maahan… Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi. Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!

      Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.

      Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:

      – Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.

      Angélique katsoi häneen iloisesti.

      – Äiti, äiti, mitä te puhutte?.. Onko sitten väärin rakastaa kaunista ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä… Te tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin, sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja herrat.

      Hubertine kohautti olkapäitään.

      – Hupsu!.. Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?

      – Miksi en ottaisi!

      Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.

      – Tietysti, ottaisin minä!.. Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.

      Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:

      – Angélique on oikeassa.

      Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.

      – Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.

      – Kyllä minä tunnen elämää.

      – Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?.. Sinä olet liian nuori, et tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on kaikkivaltias.

      – Pahuus, pahuus…

      Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.

      – Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!.. Ei tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.

      Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.

      – Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä… Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet maailmaa?

      Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.

      – Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?.. Maailma on täynnä kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi aina… Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian rangaistuiksi… Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin suloinen, ettei se voi olla paha.

      Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.

      – Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen vaikeampaa… Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt, mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!

      – Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.

      Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen unelmaansa, jatkoi hän:

      – Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään… Onneton, kun naitamme sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja kuuliaisuudessa.

      Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.

      – Minä odotan, ja hän tulee.

      – Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena, herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?.. Hän on kyllin kaunis, jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.

      Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.

      – Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.

      Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen katkonaisella äänellä:

      – Ei, ei, minä olin väärässä… Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä… Minä olin väärässä, minä olin väärässä…

      Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi. Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.

      Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet.