Isät ja lapset. Turgenev Ivan Sergeevich

rautavanteinen arkku. Nurkassa vastapäätä sitä paloi pikkuinen lamppu suuren pyhimyskuvan edessä, joka esitti Nikolaita Ihmeittentekijää; sädekehästä riippui punaisessa nauhassa pikkuruinen poslinimuna pyhimyksen rinnalla. Ikkunalaudoilla oli viimevuotisilla marjasylteillä täytettyjä lasipurkkeja, joitten läpi päivänvalo viheriänä kuulsi. Niitten suulle oli huolellisesti sidottu paperipäällykset, joihin Fênitshka itse oli suurilla kirjaimilla merkinnyt: "karviaismarja". Se oli Nikolai Petrôwitshin lempisylttiä. Katosta riippui pitkässä nuorassa häkki, jossa lyhythäntäinen keltasirkku myötäänsä hypiskeli tirskutellen ja pannen häkin yhtämittaa heilumaan ja vavahtelemaan, jolloin hampun siemeniä aina pudota pirahteli maahan. Väliseinällä, pienen piirongin yläpuolella riippui jotenkin huonoja, kiertävän taiteilijan ottamia valokuvia Nikolai Petrôwitshista jos millaisissakin asennoissa. Siinä riippui Fênitshkankin kuva, kerrassaan onnistumaton: tummissa puitteissa oli jotain kasvojen tapaista, silmiä vailla, suupielissä ponnistettu hymy; muuta ei siinä erottanut. Fênitshkan yläpuolella taas itse kenraali Jermôlow, huopaviitta yllään, ankaran tuimana tuijotteli kohti Kaukaasian kaukaisia kukkuloita pienen, kengänmuotoisen silkkisen neulatyynyn alta, joka oli painunut ihan kenraalin otsalle asti.

      Kului viiden minutin verran. Viereisestä huoneesta kuului kahinaa ja supatusta. Pâvel Petrôwitsh otti piirongilta tahratun, hajallisen nidoksen Masáljskin Stréltseja ja selaili sitä hiukan… Ovi aukeni, ja sisään astui Fênitshka Mitja sylissä. Hän oli pukenut pojan päälle punaisen paidan, jonka kauluksessa oli kiiltonauhainen reunus, kammannut pojan pään ja pessyt silmät. Poika hengitti lujasti, kurotteli ruumistaan ja nytkäytteli käsiään, niinkuin terveitten lasten on tapa, mutta uhkea paita se nähtävästikin teki tehtävänsä: tyytyväisyyden ilme heijasti koko hänen pulleasta olennostaan. Fênitshka oli laittanut omankin tukkansa järjestykseen ja sitaissut päähänsä paremman huivin, mutta hän olisi huoleti saattanut jäädä entiseen asuunsa. Ja todellakin, oliko maailmassa mitään sen viehättävämpää kuin nuori äiti, terve lapsi sylissään?

      – Kas tuota pallukkaa, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, kutkuttaen Mitjaa kaksoisleuasta etusormensa pitkän kynnen päällä. Poikanen kiinnitti katseensa keltasirkkuun ja rupesi nauramaan.

      – Setä se on, – virkkoi Fênitshka, painaen kasvojansa lasta vasten ja hiljalleen puistellen häntä, Dunjâshan asetellessa ikkunalle savupyperöä vaskirahan päälle.

      – Kuinkas vanha hän onkaan? – kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

      – Kuusi kuukautta, pian kääntyy seitsemännelle, yhdentenätoista päivänä ensi kuuta.

      – Eiköhän kahdeksannelle jo, Feodôsia Nikolâjewna? – virkkoi Dunjâsha hiukan arkaillen.

      – Eihän toki! Seitsemännelle. Mitäs sinä nyt! – Lapsi rupesi taas nauramaan, käänsi sitten huomionsa arkkuun ja tarttui äkkiä koko kourallaan äitiään nenään ja huuliin. – Vallaton veitikka! – puheli Fênitshka, vetämättä kasvojaan pois pojan kourasta.

      – Hän on veljeni näköinen, – huomautti Pâvel Petrôwitsh.

      "Kenenkäpäs se olisikaan näköinen?", ajatteli Fênitshka.

      – Niin, niin, – puheli Pâvel Petrôwitsh ikäänkuin itsekseen; – ihan velimiehen näköinen.

      Hän loi Fênitshkaan tarkan, melkein murheellisen katseen.

      – Setä se on, – virkkoi Fênitshka, nyt jo kuiskaamalla.

      – Kas, Pâvel! Täälläkös sinä oletkin? – kuului äkkiä Nikolai Petrôwitshin ääni.

      Pâvel Petrôwitsh kääntyi kiireesti ympärinsä, kulmiaan rypistäen, mutta veli katsahti häneen niin iloisasti, niin kiitollisena, että toisen täytyi väkisinkin myhähtää hänelle.

      – Sinullahan on koko pulska poika, – sanoi hän, kelloonsa katsahtaen. – Minä poikkesin tänne puhumaan teestä…

      Ja sen sanottuaan Pâvel Petrôwitsh läksi pois, varsin levollinen ilme kasvoissa.

      – Itsestäänkö hän tuli? – kysäisi Nikolai Petrôwitsh Fênitshkalta.

      – Itsestään tulivat; oveen kopauttivat ja tulivat sisään.

      – Entäs Arkâsha? Eikö hän ole enää käynyt sinun luonasi?

      – Eivät ole. Enköhän minä muuta tuonne kylkirakennukseen, Nikolai Petrôwitsh?

      – Miksi niin?

      – Eiköhän se olisi parasta ensi aluksi?

      – Nnno … eipä sentään, – äännähti Nikolai Petrôwitsh, änkytellen ja otsaansa hieraisten. – Kun olisi ennen… No terve, sinä mötys, – virkkoi hän sitten, äkkiä vilkastuen, lähestyi lasta ja suuteli häntä poskeen. Senjälkeen hän, kumartui hiukan ja kosketti huulillaan Fênitshkan kättä, joka kuulsi valkoisena kuin maito Mitjan punaisen paidan päällä.

      – Nikolai Petrôwitsh! Mitäs te nyt? – sopotti Fênitshka, laskien silmänsä maahan, mutta kohottaen ne jälleen ylös… Soma oli hänen silmäinsä välke, hänen katsellessaan kulmainsa alta ja naurahdellen lempeästi ja hiukan typerästi.

* * * * *

      Nikolai Petrôwitsh oli tutustunut Fênitshkaan seuraavalla tavalla.

      Kerran, noin kolme vuotta sitten, hän oli matkoillaan yöpynyt majataloon eräässä kaukaisessa maaseutukaupungissa. Odottamattoman mielihyvän teki hänelle erinomainen järjestys siinä huoneessa, minkä oli saanut, ja sänkyvaatteiden puhtaus. "Saksalainenkohan täällä lieneekin emäntä?" iski hänen mieleensä. Mutta emäntänä olikin venakko, noin viidenkymmenen vanha vaimo, siistissä puvussa, kasvot somat ja puhe arvokasta. Nikolai Petrôwitsh puuttui pakinoille hänen kanssaan, teetä juodessaan, ja varsin hyvän vaikutuksen häneen emäntä tekikin.

      Nikolai Petrôwitsh oli siihen aikaan vast'ikään muuttanut uuteen maakartanoonsa, jossa ei tahtonut pitää äärellään maaorjia, vaan haeskeli palkkaväkeä. Emäntä puolestaan valitteli matkustajain vähyyttä ja kallista aikaa. Nikolai Petrôwitsh tarjosi hänelle silloin emännöitsijän paikan hovissaan, ja toinen suostuikin. Hänen miehensä oli kuollut jo kauan sitten, jätettyään äidin huostaan ainoan tyttären, Fênitshkan.

      Parin viikon kuluttua Arina Sâvishna (se oli uuden emännöitsijän nimi) muuttikin tyttärineen Mârjinoon ja asettui asumaan kylkirakennukseen. Nikolai Petrôwitsh näytti osanneen oikeaan. Arina pani talon hyvään järjestykseen. Fênitshkasta, joka silloin jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ei puhunut talossa kukaan, eikä häntä kukaan nähnytkään, hän kun eleli hiljalleen ja yksikseen. Sunnuntaisin vain Nikolai Petrôwitsh huomasi pitäjän kirkossa, jossain syrjäisessä paikassa, hänen vaikeitten kasvojensa profilin.

      Näin kului toista vuotta.

      Aamulla kerran Arina tuli isäntänsä huoneesen ja, tehtyään tavanmukaisen syvän kumarruksen, kysyi, eikö hän voisi auttaa hänen tytärtään, jolle kipinä uunista oli lentänyt silmään. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin muutkin kotona-kykkijät, harjoitti tautien parantelemista; olipa hankkinut taloonsa homeopaatillisen apteekinkin. Hän käski Arinan tuoda sairaan heti sisään. Fênitshka, kuultuaan herran kutsuvan häntä luokseen, säikähti pahanpäiväiseksi, mutta seurasi sentään äitiänsä. Vietyään hänet akkunan eteen, Nikolai Petrôwitsh otti häntä molemmin käsin päästä, tutki tarkoin tuon punaisen, tulehtuneen silmän ja valmisti hänelle samassa omin käsin haudevettä, repäsi sitten nenäliinansa ja neuvoi, mitenkä hautoa. Fênitshka kuunteli häntä loppuun asti ja aikoi lähteä tiehensä.

      – Suutele toki herran kättä, tyttö riepu! – sanoi Alina hänelle.

      Mutta Nikolai Petrôwitsh ei sallinut hänen suudella kättä, vaan joutui hämille itsekin ja suuteli tyttöä kumartuneesen päähän jakauksen kohdalle.

      Fênitshkan silmä parani pian, mutta se vaikutus, minkä hän oli isäntäänsä tehnyt, ei hälvennyt niinkään pian. Yhä vain Nikolai Petrôwitshin silmissä