Isät ja lapset. Turgenev Ivan Sergeevich

asetutte omaa kansaanne vastaan?

      – Ja vaikkapa niinkin? – huudahti Bazârow. – Ukkosen käydessä kansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten. No niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi kansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?

      – Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä vast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.

      – Minun vaarini penkoi peltoa, – lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä. – Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako hän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te talonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.

      – Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.

      – Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte minun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa satunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta hengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?

      – Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!

      – Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän tekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.

      – Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään mieskohtaisuuksia! – huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.

      Pâvel Petrôwitsh laski myhähtäen kätensä veljensä olalle ja pakotti hänet istumaan jälleen.

      – Ole huoleti, – puhui hän. – En minä mene säädyllisyyden rajoja ulommas, juuri siitä syystä en, että minussa asuu tuo itse-kunnioituksen tunto, jota tämä herra … herra tohtori niin katkerasti ivaa. Sallikaa kysyäni – jatkoi hän, kääntyen jälleen Bazârowiin, – luuletteko te, että teidän oppinne on jotain uutta? Eikö mitä! Materialismia, jota te saarnaatte, on jo monesti tuotu markkinoille, mutta yhä se vaan on osoittaunut olevansa pätemätöntä tavaraa…

      – Ulkomaalainen sana taaskin, – keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo kiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen ja töykeän. – Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole meidän menettelymme mukaista…

      – Mitäs te teette?

      – Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me sanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole maanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä…

      – Niin, niin, te olette niitä "paljastajia", niinhän sitä luullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin sellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta…

      – Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta, silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi, päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.

      – Niin, – keskeytti Pâvel Petrôwitsh, – niin: te olette vakuutetut kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen.

      – Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, – toisti Bazârow tuikeasti.

      Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.

      – Ja sättiä vain?

      – Ja sättiä vain.

      – Ja se sitten on sitä nihilismiä?

      – Ja se sitten on sitä nihilismiä, – toisti Bazârow jälleen, tällä kertaa erittäin julkeasti.

      Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.

      – Vai niin se on vainen? – virkkoi hän omituisen tyynesti. – Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?

      – Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, – murahti Bazârow hampaittensa välitse.

      – No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä mihinkään toimiin?

      Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta sai itsensä hillityksi.

      – Hm. Olla toimessa, särkeä… – jatkoi hän, – Mutta mitenkäs sitä saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?

      – Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, – huomautti Arkâdi.

      Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.

      – Ni-in, voima juuri, – virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi, – ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.

      – Poloinen sinä! – parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton enää pysyä tyynenä. – Jospa ottaisit punnitaksesi, mitä, sinä Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei, tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi. Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa – hänessäkin on voimaa, mutta mitä me teemme moisella voimalla? – Kallis on kuin onkin meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, un barbouilleur, palkattu tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, – hekin ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!

      1

      Lauseparsi