Isät ja lapset. Turgenev Ivan Sergeevich

vaan kiiltonahkaiset kengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä hänellä oli viimeinen numero Galignania, mutta lukenut hän ei. Hän katsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin himmeten, milloin kirkastuen… Missä lienevät hänen ajatuksensa kierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen kasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole silloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. – Mutta pienessä perähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään sinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin hän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen, johon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista hengitystä.

      V

      Huomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.

      – Ohhoh! – arveli hän, vilkaisten ympärilleen. – Eipä ole kovin upeata tämä seutu.

      Käytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin täytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan verran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon, ulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut lammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein juurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja kaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat lehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä lehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin katettiin.

      Bazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin, käväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika repaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän kanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin virstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.

      – Mitäs sie, herra, sammakoilla? – kysyi toinen pojista.

      – Tätä mie sammakoilla, – vastasi Bazârow, jolla oli erityinen taito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän milloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; – minä halkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja elää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se vaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä meidänkin sisässä on ja elää.

      – Mitäs sie sillä tiijolla teet?

      – Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa sinut.

      – Oot sie lääkär sitten?

      – Olen.

      – Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!

      Johan nyt!

      – Minä pelkään niitä sammakoita justiin, – huomautti Vasjka, noin seitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin pellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.

      – Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?

      – Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, – virkkoi Bazârow.

* * * * *

      Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona, suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:

      – Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla; käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö Dunjâsha?

      – Itse minä kaadan, itse, – kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.

      – Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?

      – Kerman, – vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi kysyvästi: – isä hyvä?

      Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.

      – Mitä niin? – kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.

      – Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta sopimattomalta, – alkoi hän, – mutta sinun eilinen avomielisyytesi pakottaa minutkin olemaan avomielinen… Ethän suutu?

      – Puhu.

      – Sinä annat minulle rohkeutta kysymään … eiköhän Dunj … eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta, että minä olen täällä?

      Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.

      – Kenties, – sai hän viimein sanotuksi, – hän otaksuu … tuota … häntä hävettää…

      Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.

      – Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja toiseksi – tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan missään ole minun vapauttani rajoittanut.

      Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen, ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein alleviivaten.

      – Kiitos, Arkâsha, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja otsaa. – Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi ansainnut… Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin tulosi ensi päivinä.

      – Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, – huudahti Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja kavahti tuoliltaan. – Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan tarvitse kainostella minua.

      Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

      – Arkâdi, – yritti hän puhua, – älähän sentään… eihän se mitenkään … siellä … tämähän tulee hänelle niin odottamatta…

      Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti… Aavistiko hän, kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko itseään heikkoudesta, – sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

      Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. – Nyt me olemme jo tuttuja! – huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. – Feodôsia Nikolâjewna on tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja suutelin nyt.

      Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata sylinsä… Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

      – Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? – kuului takaapäin Pâvel Petrôwitshin ääni.

      Isä