Isät ja lapset. Turgenev Ivan Sergeevich

ja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen "jaloilta" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina tappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen rehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä melankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.

* * * * *

      – Katsopas nyt, Jevgêni, – virkkoi Arkâdi, päätettyään kertomuksensa; – nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää tuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa pelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa – omaisuus, kuten tietänet, on heillä jakamatta, – mutta hän on valmis auttamaan ketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka heidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja haistelee eau-de-colognea…

      – Tietty se: hermot näet… – keskeytti Bazârow.

      – Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään puutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä … vallankin … vallankin naisiin nähden.

      – Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa. Kyllä minä tuon tiedän.

      – Sanalla sanoen, – jatkoi Arkâdi: – hän on hyvin onneton, usko minua; synti on halveksia häntä.

      – Kukas se häntä sitten halveksii? – vastasi Bazârow. – Mutta sen minä kumminkin sanon, että semmoinen mies, joka on pannut koko elämänsä naisen rakkauden kortille ja sitten, nähtyään, että toiset tuon kortin häneltä kattoivat, lyyhistyy ja raukenee siihen määrin, ett'ei enää kykene mihinkään, – semmoinen ei ole mies, vaan koiras. Hän on onneton muka; sen sinä mahdat parhaiten tietää; mutta mieltä hän ei vaan ole päähänsä saanut. Minä olen vakuutettu hänen pitävän itseänsä kunnon miehenä siitä syystä, että lukee jotain Galjaanin pahaista ja kerran kuukaudessa pelastaa pieksiäisistä talonpojan.

      – Mutta otahan lukuun hänen kasvatuksensa ja se aika, jossa hän on elänyt, – huomautti Arkâdi.

      – Kasvatusko? – huudahti Bazârow. – Joka ihminen on velvollinen kasvattamaan itse itseänsä, niinkuin, no vaikkapa niinkuin esimerkiksi minä… Ja mitä taas aikaan tulee, niin miksikä minun pitäisi olla ajasta riippuvainen? Riippukoon ennen aika minusta. Ei, veikkonen! Kaikki tuo on semmoista löyhää, tyhjänpäiväistä! Ja mitä ne sitten ovat nuo miehen ja naisen salaiset muka välit? Kyllä me "fysiologit" tiedämme, mitä ne ovat. Otapas ja tutki silmän anatomiaa: mistä ne, niinkuin sinä sanot, arvoituksen tapaiset katseet siihen tulee? Kaikki se on romanttisuutta, hörön-töröä, mätää, taidetta. Tule pois, mennään katsomaan koppakuoriaista.

      Ja ystävykset menivät Bazârowin huoneesen. Sinne oli jo ennättänyt asettua tuommoinen medisiini-kirurgillinen haju, johon oli sekaantunut halvan tupakan löyhkää.

      VIII

      Pâvel Petrôwitsh ei ollut kuin vähän aikaa läsnä veljen keskustellessa voudin kanssa. Tämä vouti oli pitkä, laiha mies, ääni imelänkäheä niinkuin keuhkotautisilla, silmissä veijarimaisuus. Kaikkiin Nikolai Petrôwitshin huomautuksiin hän vastaili: "Ka herrainen aika, se on vissi se", ja koetti saada talonpojat juomarin ja varkaan kirjoihin. Äskettäin käytäntöön pantu uudenlainen maatalous se vonkui kuin pyörä voiteen puutteessa, paukahteli kuin tuoreesta puusta kotona tehty huonekalu. Nikolai Petrôwitsh ei tuosta mieleltään masentunut, mutta huokaili sentään usein ja vaipui mietteisinsä: hän tunsi, että asian onnistuminen kysyy rahoja, mutta rahat olivat häneltä melkein lopussa.

      Arkâdi oli ollut oikeassa: Pâvel Petrôwitsh oli monastikin auttanut veljeänsä. Useinkin, nähdessään velimiehen puuhailevan ja ponnistelevan, päätänsä särkien, mitenkä taaskin päästä pulasta, usein Pâvel Petrôwitsh silloin astui akkunan luo ja kädet housuntaskussa jupisi hampaittensa välitse: Mais je puis vous donner de l'argent,7 ja antoi hänelle rahoja. Mutta tänään ei hänellä niitä ollut, ja senvuoksi hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois. Taloudelliset harmit olivat hänestä sangen ikäviä. Sitä paitsi tuntui hänestä, että niin paljon kuin Nikolai Petrôwitsh puuhaileekaan ja hommaa, ei hän sittenkään ota asiata siitä päästä kiinni kuin pitäisi, vaikk'ei hän suinkaan olisi osannut nimenomaa sanoa, missä kohden velimies milloinkin erehtyy.

      "Veli ei ole tarpeeksi käytännöllinen", arveli hän itsekseen; "muut puijaavat häntä."

      Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin piti veljeänsä erinomaisen käytännöllisenä miehenä ja kysyi myötäänsä häneltä neuvoa.

      – Minä olen tuommoinen heikko, hempeä mies, ikäni elänyt erämaassa, – puheli hän; – mutta sinä sensijaan olet niin paljon seurustellut ihmisten kanssa, sinä tunnet heidät; sinulla on kotkan silmä.

      Pâvel Petrôwitsh ei vastannut tuohon mitään, kääntyihän vaan pois, koettamatta kumminkaan saada veljeänsä luopumaan moisista luuloista.

      Veljensä huoneesta tultuaan, hän läksi astumaan kartanon etu- ja takaosan välistä käytävää myöten ja tultuaan erään matalan oven eteen, pysähtyi miettiväisenä, kieritteli viiksiänsä ja kolkutti oveen.

      – Kuka siellä? Käykää sisään! – kuului Fênitshkan ääni.

      – Minä, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja avasi oven.

      Fênitshka kavahti pystyyn tuolilta, jossa hän oli istunut lapsi sylissä. Annettuaan sen lapsentytölle, joka heti kohta vei sen pois, hän pikimmältään korjasi huiviansa.

      – Suokaa anteeksi, jos häiritsin, – sanoi Pâvel Petrôwitsh, katsomatta häneen. – Minä olisin vaan pyytänyt … tänään on luullakseni asiata kaupunkiin … pyytänyt, että käskisitte ostamaan minulle viheriäistä teetä.

      – Kyllä, – vastasi Fênitshka; – kuinka paljon suvaitsette?

      – Puoli naulaa riittänee yllinkyllin… Teillähän näkyy täällä olevan uutta – lisäsi hän, heittäen ympärilleen pikaisen silmäyksen, joka kosketti Fênitshkankin kasvoja. – Uutimet ikkunoissa, tarkoitan, – selitti hän, huomattuaan, ett'ei toinen häntä ymmärrä.

      – Jaa, niin, uutimet kyllä. Nikolai Petrôwitsh hyvällä hyvyyttään lahjoitti ne meille. Johan ne on olleet kauan aikaa akkunoissa.

      – Kauanpa aikaa minäkin olen ollut käymättä teillä. Täällä näyttää olevan sangen mukavaa.

      – Nikolai Petrôwitshin suosiosta, – kuiskasi Fênitshka.

      – Onko teidän parempi olla täällä kuin entisessä vanhassa kylkirakennuksessa? – kysäisi Pâvel Petrôwitsh kohteliaasti, mutta vähääkään myhähtämättä.

      – Parempi on, tiettävästi.

      – Kukas sinne pantiin teidän sijaanne?

      – Siell'on pesijät nyt.

      – Vai niin!

      Pâvel Petrôwitsh vaikeni.

      "Nyt se kai lähtee", arveli Fênitshka itsekseen, mutta eipä hän lähtenytkään. Fênitshka seisoi hänen edessään kuin suolapatsas, hiljalleen nyppien sormiaan.

      – Miksikäs te käskitte viedä poikanne pois? – virkkoi Pâvel Petrôwitsh vihdoin. – Minä olen hyvin lapsirakas; näyttäkääs se minulle.

      Fênitshka punastui; hän kävi hämille ja ihastui yhtaikaa. Hän pelkäili Pâvel Petrôwitshia, joka tuskin koskaan oli puhellut hänen kanssaan.

      – Dunjâsha! – huusi hän, – Tuokaa Mitja tänne (Fênitshka teititteli talossa kaikkia). – Tai malttakaa, pannaan hänelle koltti päälle.

      Fênitshka kääntyi ovea kohti.

      – Samahan se on, – huomautti Pâvel Petrôwitsh.

      – Minä

7

Mutta saathan sinä rahaa minulta. Suom. muist.