Säkeniä, Kokous runoelmia. Ahlqvist August

onneasi.

              Min suloisena saarena

              Kohosit siellä lainehesta,

              Ja palmut peitti varjollaan

              Sua kuuman päivän polttehesta.

              Omana siellä kansanas

              Olostit tyytyväisin mielin,

              Ei estetty siell' onneas

              Ei miekoin, eikä vierain kielin.

              Ja laajat lahtes ahtausi

              Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,

              Ja niin sun siell' ol' ollasi

              Kuin neidon tyyntä merta kylpein.

              Taas toisen kerran toivottiin

              Sä kaukaisehen lännen maahan,

              Ja palstat laajat lohkottiin

              Kylvääsi korpeen viljavahan.

              Sä maata läksit perkkaamaan

              Vapautuneella voimallasi;

              Maa siellä antoi antiaan

              Sataisen viljan vaivastasi.

              Näin hyödyit, kasvoit laajensit

              Sä valtaas, maitas, mantereitas,

              Ja suuret laulun sankarit

              Sun helkyttävät kanteleitas.

              Sun kuulus kulki maailmaan,

              Ja onnen oksia sä taitoit;

              Maan toista puolta ohjaamaan

              Myös miehen suomalaisen laitoit.

* * *

              Näin, Suomeni, on moni mies

              Jo uniansa sulle nähnyt,

              Ja toivotusta, ken ne ties,

              Kuin monta onnellesi tehnyt.

              Et koskaan näiden nähdä saa

              Hourauksien totehen käyvän,

              Tää köyhä maasi antamaan

              On suotu sulle onnes päivän.

              Tääll' olet vahvaks' varttuva,

              Tääll' elos kauniiks' muutettava,

              Tääll' on sun kieles karttuva,

              Vapautes, valos voitettava.

      Miksikä aina suret?

              Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,

              Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina

              Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?

              Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.

              Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?

              Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina

              Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?

              – Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,

              Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.

              Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,

              Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!

              Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä

              Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. —

              Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,

              Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:

              Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,

              Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;

              Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta

              Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,

              Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,

              Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. —

              – Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,

              Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin

              Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,

              Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:

              Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky

              Kullin kultailla, käsky rusoin punata,

              Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun

              Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,

              Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta

              Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?

              Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin

              Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,

              Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen

              Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.

              Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin

              Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,

              Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:

              "Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"

      Suomalainen sonetti

              Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,

              Ett' oisi kenkään laulajoista meillä

              Soveltuva sonettien siteillä

              Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.

              Ei istukaan käkömme mandelpuulla,

              Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; —

              Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä

              Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.

              Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,

              Ja siitä Suomalainen toivojensa

              Tulelle