Säkeniä, Kokous runoelmia. Ahlqvist August

juurten all' on maa;

              Jos koivun lehvät liehaa,

              Vaan kuusen humajaa,

              Niin äänensä omansa

              Se kuuluu kummaltai.

              Yks' Kaarle meitä johti,

      Yks' Kusta kumpaakin,

      Yhteinen Lützin kenttä

              Ja Narvan tanner on;

              Ain yhdet virrat verta

              Ne huuhtoi kummankin,

              Ja vierekkäinpä viertiin

              Pultavan hautaankin!

              Niin miksi meidän kiistää

              Vieraita syitä vaan!

              Ei kiistä kaksi virtaa

              Ves'jaosta alkaneet,

              Kut kumpikin on lapset

              Tään yhden lähtenen,

              Vaikk' onkin äyräät toisin,

              Tie toinen kummallai.

              Jos Suomen kieli sortuis

              Ja kansa hukkuis pois,

              Ei Ruotsi rangaistusta

              Ja syytä siitä sais;

              Syy ois se Suomalaisten,

              Jotk' itse torkkuvat,

              Tai turhin syin ja mielin

              Yks' toistaan sortavat.

              Siis, veikko Ruotsalainen,

              Sä, vanha ystävä,

              Pois kiista keskeämme!

              Ja liitto lyökämme:

              Jos sulta taikka meiltä

              Katoisi ystävyys,

              Niin silloin sydämemme

              Rinnasta ratketkoon!

      Meidän vieraissa-käynnit

              Mikä kuuluvi kumina,

              Mikä hurraus, humina

              Tuolta länsituulen päältä,

              Ylitse Itäisen meren,

              Poikki suuren Pohjanlahden?

              Sinne on joukkoja samonnut,

              Tuhansia tulvaellut,

              Norjanmaalta matkustanut,

              Tasan tullut Tanskastakin,

              Ruotsia anastamahan,

              Väkevätä voittamahan;

              Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,

              Entis-aikoina pahoina,

              Sotimalla, sortamalla,

              Ryöstämällä, raastamalla,

              Vaanpa kättä antamalla

              Velikansa veljellensä.

              Pois on kaatunut käsistä

              Sodan ankarat asehet:

              Pikarit pivoiss' on heillä.

              Sarkat suuret saapuvilla,

              Joista juovat ystävyyttä,

              Verestävät veljeyttänsä,

              Kauan outoin' oltuansa,

              Eksyksiss' elettyänsä

              Veli toinen veljestänsä,

              Heimos heimokunnastansa.

* * *

              Samoinpa tuli sanomat,

              Viestit vieri Venäjältä,

              Kansaisesta kaupungista,

              Moskovasta mahtavasta,

              Jotta kulki joukko suuri

              Venäläisten veljeksiä

              Etelästä etempätä,

              Slavilaisia samosi

              Oppimass' omaisiahan,

              Toisiansa tuntemassa.

              Paljon piiruja pitivät.

              Suuren joukon juhliansa,

              Suunsa puhtaaksi puhuivat,

              Sydämensä sytyksihin;

              Ystävyydess' yhdistivät

              Sulosanoilla sitoivat

              Luojan luomaiset sitehet,

              Kaikkivallan vahvistamat,

              Joit' oli aika auki saanut,

              Onnen retket ratkellehet.

* * *

              Niin mihinkäs me menemme,

              Suomalaiset suoriamme?

              Onhan meilläkin omoa

              Sukuamme sangen suurta,

              Laajoa lajipereä

              Yltäkyllin ympärimme,

              Mennä vieraiks' vaikka minne.

              – Lähdemmekö Lapinmaahan?

              Lähtenemme Lapinmaahan.

              Lappalainen, laiha poika,

              Vesisilmä, vääräsääri,

              Nokisella nuotiolla

              Tuiman tunturin selällä

              Pian laittavi pitonsa,

              Joutuisasti juominkinsa:

              Ulos veitsensä vetävi,

              Pitkän puukon paljastavi.

              Jolla juhdan teurastavi,

              Poron kaulan katkaisevi;

              Veren korjaa kaukalohon,

              Taljan