Säkeniä, Kokous runoelmia. Ahlqvist August

suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo "Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:

           "Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa

           Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.

           Päivän voittaa.

           Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,

           Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."

      Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä "kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta – sen hän on monesti lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa "Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan, jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875 pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa. Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä "kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N: o 23). Tulee myöskin muistaa, että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi "pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat intohimonsa kuohuksiin.

      Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan. Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se aika, jolloin

           Yksi mieli … yhdistävi

           Henget keskenään nyt kiistäväiset

           Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,

           Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.

* * * * *

      Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää, runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime hetkeen saakka.

      Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p. marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt ikuisiin avaruuksiin.

      August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, – mutta hän ei kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää. Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa. Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:

            Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:

          Miehuudella lempiä synnyinmaata,

          Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä,

            Kuin teki Ahlqvist.

      E. N. Setälä.

      SÄKENET

      _Syksyn kolkko, synkkä ilta

      Kattaa kaupungin ja maan,

      Raskahasti rannan aalto

      Vastaa kuusten huminaan.

      Kuusten alla seisoo suojus,

      Sepä kattotorvestaan

      Sukkelasti suitsuttavi

      Säkeniä ilmahan.

      Säkenet ne säihkyellen

      Tuulen kanssa tanssivat,

      Heloittavat hetken aian,

      Tuikahtavat, – sammuvat.

      Lämmintä ei niistä lähde,

      Valkene ei valju yö,

      Mut ne kertoo, kuinka siellä

      Ahkera on alla työ.

      Kaikuvalla kalkkehella

      Seppä rautaa kuonnuttaa,

      Painavilla palkehilla

      Taaskin tulta tupruuttaa.

      Säkeniä uusi sarja

      Lentää yöhön sankeaan,

      Kylän lapset seisottavat

      Noita tuossa katsomaan.

      Säkenell' ei pitkä kaari

      Ole ilmamatkoaan,

      Tulen vaan saa syttymähän

      Käyden tulta-ottavaan.

      Näinpä, lauluni, sä lennä

      Säkenenä säihkyten,

      Nuorten mieltä miellytellen,

      Sytytellen, sammuen.

      Ehkä saisit laulun innon

      Uutta tulta leimuumaan

      Sydämissä Suomalaisten

      Yli kaiken Suomenmaan._

      I

      Savolaisen laulu

              Mun muistuu mieleheni nyt

              Suloinen Savonmaa,

              Sen kansa kaikki kärsinyt

              Ja onnehensa tyytynyt,

              Tää armas, kallis maa!

              Kuin korkeat sen kukkulat,

              Kuin vaarat loistoiset!

              Ja laaksot kuinka rauhaisat,

              Ja lehdot kuinka vilppahat,

              Kuin tummat siimehet!

              Sen salot kuin siniset on,

              Puut kuinka tuuheat,

              Ja kuin humina hongikon

              Syv' on ja jylhä, ponneton,

              Ja tuulet lauhkeat!

              Ja kussa tähdet tuikkavat

              Kovalla talvella,

              Ja kussa Pohjan valkeat

              Suloisemmasti suihkavat

              Kuin Savon taivaalla?

              Tok'