Skandinaviasta. Various

joka alkaa kuin tuommoinen sanomalehti-novelli:

      Oli pimeä syysilta. Myrsky vinkui, sade rapisi ikkunoita vasten, ja kaikki oli niinkuin tavallisesti romaanin ensimäisessä luvussa, milloin rakastavaiset eivät saa toisiansa sen lopulla.

      Pitkin autiota katua pienessä kaupungissa vaelsi pitkä olento vaippaan kääriytyneenä. Se oli Kildenbauerin leski.

      Pääkaupungissa liikkui kolera-rutto, sentähden oli Kildenbauerin leski paennut tänne pikkukaupunkiin, jossa hänellä oli sisar naimisissa asianajaja Bisbyllä.

      Merkillistä kyllä muisti hän nyt äkisti sisartansa, vaikka muuten olisi saattanut luulla hänen jo kokonaan unhottaneen rouva Bisbyn osoitteen.

      Ainakin oli Kildenbauerin leski jättänyt vastaamatta pariin kirjeesen, jotka sisar oli kirjoittanut hänelle parin pienen rahalainan tähden.

      Asianajaja Bisbyllä oli suuri perhe ja pienet tulot, ja mitä hän ansaitsi, tuhlasi vaimo taloudessa.

      Rouva Bisby oli noita taloudellisia naisia, jotka saattavat miehensä vararikkoon ainoastaan sillä, että asuskelevat liian paljon kyökissä.

      Se voi monesti olla yhtä tyhmää kuin miehen käynti liian usein ravintoloissa.

      Niinkuin pyhä neitsyt aina ilmestyy uskoville katolilaisille vaaleassa pilvessä, niin ilmestyi rouva Bisby aina kyökkihöyryjen pilvessä, ja hänen suurin ilonsa koko tässä maailmassa oli tehdä jäljisteeksi "makeaa laatikkoa".

      Muuten hän oli hyväsydämminen vaimo, joka ei koskaan laskenut köyhää ravitsematta pois menemään, ja Bisby-perheen kasvavilla jäsenillä, kymmenellä luvultaan, oli aina suussa jotakin pureksittavaa.

      Oli, kuten jo sanottiin, pimeä syysilta.

      Ovikelloa soitettiin kovasti, ja kohta sen jälkeen riensi asianajaja hätäillen kyökkiin vaimonsa luo.

      "Kildenbauerin leski tuli."

      Rouva pyyhki toivottomana käsiään.

      "Ei meillä onnettomilla ihmisillä koskaan pidä oleman muuta kuin surua ja vastuksia."

      Keskellä lattiaa seisoi pitkäkasvuinen vaimo. Kaapun hän jo oli heittänyt yltänsä. Vanha, musta leninki verhosi hänen hoikkaa vartaloansa. Kasvot olivat kalpeat ja kulmikkaat, silmät mustat ja syvälle painuneet, ja valkoinen tukka näkyi pörröisenä huonohkon pitsimyssyn alta.

      "No, herranen aika, Tea, mitä varten nyt tänne olet tullut?"

      "Olipa tuokin tapa tervehtiä sisartansa. Etkö ole iloinenkaan, kun näet minut?"

      "Kyllä, tietysti, mutta tämä oli niin odottamatonta."

      "Minua alkoi väsyttää pääkaupungissa eläminen. Ja nyt olen päättänyt elää lopun ikäni rauhassa teidän luonanne."

      Rouva Bisby ihan peljästyi.

      "Meillä – meillä on niin vähä tilaa —."

      "Oh, ei minulla ole suuria vaatimuksia. Voithan muuttaa vain sängyn tähän saliin, niin kyllä minä tähän yhteen huoneesen tyydyn."

      "Mutta mitenkä, jos vieraita tulee?"

      "Vieraitako? Teidän asemassanne ei toki koskaan pidettäne syönti- eikä juontikemuja? Minulla kyllä on varaa käyttää luonani vieraita, mutta minä en sitä koskaan tee."

      "Lapset, tulkaapa nyt sisään ja tervehtikää kauniisti täti Teaa."

      Asianajaja Bisbyn jälkeläiset, kymmenen luvultaan, tottelivat kehoitusta.

      "Ovatko nämä lapset kaikki sinun omiasi?"

      Rouva Bisbyn se täytyi myöntää.

      "Eipä sitte olekaan kumma, että täällä on vähän tiukkaa elämä. Minulla on varaa siksi, että voisi lapsiakin olla, mutta minulla ei ole niitä koskaan ollut."

      "Tässä on vanhin tyttäreni Andrea. Hän on kelpo tyttö, joka ei ole oppinut kieliä, ei musiikkia eikä muuta semmoista roskaa, vaan hänet on kasvatettu tulemaan kelvolliseksi emännäksi."

      "Hauskaa kuulla", sanoi Kildenbauerin leski. "Pidähän vain käytöksesi hyvänä, niin että voin olla sinuun tyytyväinen. Minulla kyllä on muutamia ropoja, eikä kukaan ole lähempi perimään niitä kuin omat sukulaiseni."

      Rouva Bisbyn muoto vähän kirkastui.

      "Koska meille nyt on tullut niin harvinainen vieras, niin luulenpa, että minun on parasta mennä tekemään jäljisteeksi vähän 'makeaa laatikkoa'", sanoi hän.

      Niin tuli Kildenbauerin leski taloon.

      Tämäpä leski ei ollut mikään hauska talossa pidettävä.

      Hänellä oli aina sanomaton, muille kiusallinen halu tarkastella asianajajan asiapapereita ja samalla hän käyttihen talossa jonkilaisena poliisina, niin että kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, pakenivat mihin vain pääsivät ja söivät voileipiänsä pimeimmissä nurkissa, kun vilahdukseltakaan näkivät tätin hoikan olennon.

      Andrea-raukkaa, joka oli valittu hänen onnelliseksi perillisekseen, piti hän ihan orjanansa, eikä rouva Bisby saanut, niinkuin ennen, rauhassa lukea lakia piioilleen. Kildenbauerin leski epäili kaikkia ihmisiä yleensä ja sisartansa erittäin.

      Ei päivää kulunut, jona hän ei olisi onnettoman rouva Bisbyn syyttänyt näpistäneen hansikat, steariinikynttilän, lankakerän tai muuta semmoista, jotka aarteet Kildenbauerin leski sitte tavallisesti aina löysi omista laatikoistansa tai kätköistänsä.

      Hän ei koskaan käynyt missään ja harvoin hänellä oli vieraita luonansa; asianajajan siistin salin, jossa oli ompeluksilla koristellut matot ja sohvatyynyt, muutti hän yht'äkkiä rojuhuoneeksi, johon kokosi vanhoja arkkuja, koreja ynnä muuta semmoista.

      Oli oikein merkillistä, että kaikki pikkukaupungin ihmiset tulivat erittäin kohteliaiksi Bisbyille siitä asti, kun Kildenbauerin leski muutti heille asumaan.

      Sekä leipuri että teurastaja heille nyt mielellään antoivat tavaroitansa tuota tuonemmaksi rahatta, ja kauppias pyysi heitä kiven kovaan ottamaan rihkamia vain häneltä kirjalla, ja kaikki asianajajan ystävät tarjosivat hänelle hyvin kohteliaasti pikkulainoja määrättömäksi ajaksi.

      Ja Andrea sitte, "rikas neiti Bisby, joka pääsee Kildenbauerin lesken perilliseksi!" Tuli ihan muotiasiaksi kaupungin nuorilla herroilla mielistellä ja ihailla häntä; mitä enemmän hyviä ominaisuuksia herrat hänessä huomasivat, sitä useampia vikoja löysivät rouvat, varsinkin ne, joilla jo oli naimakelpoisia tyttäriä.

      Jos herrat puhuivat hänen ystävällisistä sinisilmistään, sanoivat rouvat niitä kieroiksi; jos herrat ylistelivät hänen vartaloansa, oli hän rouvien mielestä vääräselkäinen, ja jos herroja miellytti hänen suloinen, naisellinen käytöksensä, moittivat kaikki naiset häntä sydämmettömäksi keikailijaksi.

      "Rikas neiti Bisby" itse istui vain tätinsä huoneessa ja kuunteli kärsivällisesti toruja, joita Kildenbauerin lesken suusta hänelle sateli, eikä vähääkään aavistanut olevansa niin suuren ja vilkkaan huomion esineenä.

      Hän vain ahkerasti istui työnsä yli kumartuneena ja lohdutteli mieltänsä suloisilla rakkauden-unelmilla.

      Jokaisellahan nuorella tytöllä on ihanteensa, ja niin oli Andrea Bisbylläkin. Hän rakasti, mutta toivottomasti.

      Hänen rakkautensa esine asui toisella puolen katua ja oli asioitsija Oskar Rurik.

      Kun ei ken tässä maailmassa pääse miksikään muuksi, niin rupeaa asioitsijaksi. Sentähden niitä asioitsijoita tässä maailmassa onkin niin paljo.

      Asioitsija Rurikilla oli musta kähärätukka, eikä koko kaupungissa kellään muulla mustaa kähärätukkaa ollut; ja sitte oli hän niin murhenäytelmän-omainen, eikä koko kaupungissa ollut ketään muuta, joka olisi niin murhenäytelmän-omainen ollut; sentähden kaikki nuoret neidet häntä oikein jumaloitsivat.

      Sillä viime jouluna oli näytetty "Aksel ja Valborg" tuomarin salissa, joka oli koristettu puhtailla lakanoilla ja