Skandinaviasta. Various

mamma ottaa minun hattuni. Mitä siinä on, sen saatte korjata talteenne," sanoi hän hiljemmin.

      "Ovatko nämä rahat kaikki minulle aiotut?"

      "Ovat."

      "Mutta tässä lienee jokin erehdys; onhan tässä joukossa sadan kruunun paperikin."

      "Ei, kyllä se ihan oikein on. Parilla ystävälläni ei ollut pientä rahaa, ja muuan pani sitte heidän puolestansa. Se on kaikki lahjaksi herroilta, jotka olivat siellä ylhäällä. Minulta se ei ole."

      "Jumala teitä siunatkoon! Te olette hyvä ihminen."

      Lahjan tuoja oli liiaksi kiintynyt leikkiinsä pienoisen kanssa, voidakseen kuulla lesken sanoja.

      "Tässä on suuri appelsiini, minä panen sen tähän peitteelle ja luen kolmeen asti, ja kumpi sen ensin ehtii saada kiinni, saa sen pitääkin. Yks', kaks', kolme – sinä sait sen!"

      Pienoinen oikein riemuitsi.

      "Tässä on manteleja. Sinä sait enimmät, mutta minä sain suuren, ja siinä on kaksi sydäntä. Nyt leikimme filippiniä. Kumpi meistä huomenna, kun tapaamme toisemme, ensiksi sanoo: hyvää huomenta, filippiini! hän saa uuden hopeakruunun, jossa on reikä laidassa, pitääkseen kaulassa punaisessa silkkinauhassa, ja se on sama kuin metalji yhteiskunnallisista ansioista. No niin, sinä et sitä vielä ymmärrä, mutta samapa se."

      Pojan silmät katsoivat niin tarkkaan häneen.

      "Mutta tässä se paras kaikista on, ja sen saat sinä ihan yksin."

      "Tämä on sokurikakun latva. Nainen tuossa ylinnä, jolla on punainen hame, on vapaudenjumalatar, sanoi leipuri. Hän on hyvin makea, sillä se on tehty paljaasta sokurista. Pään saat huoletta puraista, se ei vahingoita; mutta punaista hametta et saa syödä, siinä on arsenikkia, joka on hyvin vaarallista. Monta ihmistä on jo tullut myrkytetyksi, kun ovat koskeneet vapaudenjumalattaren punaiseen hameesen."

      Lapsi kuunteli ihastuksissaan hänen puhettansa, vaikk'ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja.

      "Mamma, mamma, näin hauskasti en koskaan ole leikkinyt!"

      "Mutta nyt olet väsyksissä, nyt pitää sinun levätä vähän!" sanoi äiti, pannen lipunvarren hänen käteensä, niin että lippu peitti hänen rintansa.

      "Mamma!"

      "Mitä nyt, lapseni?"

      "Minä pyydän Jumalalta anteeksi, että sanoin häntä pahaksi. Hän on hyvin hyvä, kun lähetti tänne niin hyvän herran."

      Hän makasi vähän aikaa, silmät ummessa; sitte avasi hän ne vielä kerran, hymyili ystävällisesti ja sulki ne jälleen.

      Kalpeilta huulilta läksi vienoinen puhallus, niinkuin kynttilää sammuttaessa, ja kuolema oli ainiaaksi sammuttanut hänen elämänsä valon.

      Äiti istui kalpeana ja ääneti sängyn vieressä. Raskain suru on useinkin kyynelitön.

      Fredrik nousi, lähteäksensä.

      "Jääkää hyvästi, huomenna tapaamme toisemme."

      "Kiitoksia kaikesta!" Muuta ei leski saanut sanotuksi.

      Fredrikin asunnossa oli ilo korkeimmillaan.

      "Tuossahan isäntä jo tulee, eläköön hän!"

      "Mutta näytäthän ihan siltä, kuin tulisit hautajaisista."

      "Niinhän tulenkin," sanoi hän istuutuen ääneti.

      Hetkisen kuluttua nousi hän ja otti lasin.

      "Isäntä tahtoo puhua!"

      "Hyvät ystävät. Syy, jonka tähden teidät olen kutsunut tänne, ei ole ainoastaan päivän yleinen merkitys, vaan myöskin sen merkitys minun omassa elämässäni. Aamupäivällä minä kosin nuorta tyttöä ja sain myöntyvän vastauksen. Nimen kyllä saatte perästäpäin kuulla. Hänen maljansa! Sen juomme sampanjassa."

      Hän pani lasin niin kovasti pois, että se särkyi.

      "Ja tämä oli viimeinen lasi sampanjaa, jonka join, ennenkuin saan tutkintoni suoritetuksi yliopistossa. Huomenesta alkaen rupean tekemään työtä enkä tuhlaamaan terveyttäni ja omaisuuttani hurjalla elämällä. En tahdo, että vaimon, jonka tänään kihlasin, kerran tarvitsisi sanoa kuin leski äsken: hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä."

      "Oletpa tullut surumieliseksi naapuritalossa."

      "En surumieliseksi, vaan vakavaksi. Ensi kerran elämässäni seisoin nyt kuoleman kanssa vastakkain."

      "Pienoinen siis on kuollut?"

      "Hän kuoli, enkä koskaan olisi uskonut kuolemaa niin kauniiksi. Poikanen erosi hymy huulilla ja vapauden päivän aurinko levitti säteensä seppeleeksi hänen päänsä ympärille, ja Norjan lippu oli hänen peitteenänsä".

      "Oikeinhan sinä rupeat runoilemaan!"

      "Oliko lipussa unioni-merkki?" sanoi muuan puolihumalainen veitikka, koettaen olla oikein sukkela.

      "Sitä en katsonut; mutta sen tiedän, että lippu, joka verhosi viattoman lapsen ruumista, kun sielu liiteli ijankaikkista valoa kohti, se lippu oli puhdas."

      KUMPIKIN PUOLELLANSA VÄLIAITAA

      I

      Kuuma on pääkaupungissa, hirveän kuuma. Huoneet oikein hikoilevat ja katukivillä voisi paistinkin kypseksi saada. Ihmiset kävelevät keltaisten pummulisten päivänvarjojensa suojassa ja jättävät viimeiset pikku rahansa virvoittavaan vesipuotiin.

      Semmoisen kuumuuden aikana pakenevat pääkaupungista kaikki, jotka vain suinkin irti pääsevät, niin tukkukauppias, joka virvoittelekse jossakin suositussa kylpypaikassa tai omassa mukavassa huvilassaan, kuin notaariuskin, joka perheineen asettuu johonkin helteiseen huoneesen aivan kaupungin portin ulkopuolelle, voidakseen elää iloisessa tiedossa, että hekin ovat maalla.

      Merenrannoilla kylpypaikoissa on tähän aikaan paljo vieraita, sehän nyt tietty on. Kellä ei ole varaa oleskella suurissa, kalleissa kylpylaitoksissa, he menevät pieniin lastaus- ja kalastuspaikkoihin, joissa saa vähemmästäkin rahasta kylliksensä nauttia puhdasta ilmaa ja harjoittaa virkistävää uintia.

      Semmoinen pikku paikka on Laurkullen, Mossin ja Fredriksstadin välillä. Kesällä on siellä vakinaisista asujamista melkein ainoastaan vaimot ja lapset jäljellä, kun näet kaikki miehet ovat merillä, paitsi laivuri-vanhuksia ja muutamia kalastajia. Mutta sen sijaan on siellä viime vuosina ollut koko joukko kylpyvieraita, kaikkialla laivuri-matamien pienissä, sievissä huoneissa.

      Matami Bomb on laivurin vaimo. Mies on meriä kyntämässä, ja matamilla kotona on huolina neljän lapsen ja kahden lehmän hoito, joista viimeinmainitut selvästi näkyvät saavan enimmän hellyyden osaksensa. No, eipä sentään lapsiakaan laiminlyödä, mutta hyvin ankarasti niitä kasvatetaan. Matamilla näet on tapana rangaista kaikkia, jos yksikin heistä tekee pahojansa, ja kun hyvin usein niin käy, että joku heistä kaikkia opetuksia ei muistaa jaksa, niin nuoret Bombit hyvin usein kuria saavat.

      Talossa on myöskin laivurin veljentytär Julia Bomb, nuori orpotyttö yhdeksännellätoista vuodella, jonka toimena on ainiaan kannella matamin nuorinta, vuoden vanhaa silmäterää ja muuten pitää kunnossa lasten vaatteet. Matami Bomb on suuri, vahvavartaloinen nainen, kirjavakasvoinen ja punatukkainen. Yllä hänellä aina on punainen yöröijy, hihat ylös käärittyinä, lyhyt musta hame ja jalassa rumiksi levinneet kengät. Julia on kaunis tyttö, jonka suurista silmistä pilkistää aina veitikkamaisuutta vaikka hänen asemansa muuten onkin hyvin tukala.

      Matami Bombin lähin naapuri ja pahin vihamies on laivurivanhus Olsen, joka asuu ihan viereisessä talossa. Molempien talojen ja puutarhain erottajana on väliaita, ja se ehkä estääkin riitaisuuden kehittymästä käsikahakaksi, vaikka se muuten kyllä kiivaana pysyy. Milloin se ilmautuu halveksivana äänettömyytenä, milloin äkäisenä sanasotana ja milloin pieninä ystäväntöinä molemmin puolin, niinkuin esimerkiksi että matami aina kaataa astiain pesuvedet juoksemaan Olsenin portille, ja Olsenin suurimpana huvituksena on pyydellä eläviä