Skandinaviasta. Various

rouva Terning. Minä lupaan, että kauan kyllä kuluu, ennenkuin minun myrkyllinen kieleni toiste loukkaa teidän korvianne."

      "Kiitoksia siitä, neiti Riegel. Siinä todellakin teette hyvin ystävällisesti."

      "Hyvästi, rouva Terning!"

      "Hyvästi, neiti Riegel!"

      "Hyvästi", murisi setä Pietari lähtien astumaan, neiti Riegeliä kainalosta taluttaen.

      Niinkuin Terning oli sanonut, rupesi satamaan, ennenkuin vieraat vielä kovinkaan pitkälle ehtivät, ja läpimärkinä pääsivät he lähimpään taloon, josta hyvillä sanoilla ja runsaalla maksulla saivat hevosen ja vanhat kärrit kyytiin asemalle.

      Sinikirjainen sateenvarjo, jonka lainasivat talosta, suojeli heitä hyvin vähän sateelta.

      "Oiva huvimatka tämä!" sanoi neiti.

      "Sen turhamaisen Teodoran syytä se kaikki tyyni on. Miksikä pitää köyhäin ihmisten, joilla on vaan nimeksi tuloja, ruveta matkimaan ylhäisiä ja vetelehtää maalla?"

      "Ei, heidän pitäisi odottaa, kunnes saavat periä teidät, niin sittehän voivat ostaa oman maatilan."

      "Heidän ei pidä saamaan äyriäkään minulta. Minä teen heidät perinnöttömiksi."

      "Minä olenkin jo kauan ihmetellyt, miksi ette jo ennemmin ole naineet, herra Terning."

      "Mitä? Niin – niin, te olette oikeassa. Sehän se olisi helpoin keino saada heidät syrjään. Ettekö luule, että se todellakin oikein suututtaisi Teodoraa?"

      "Se nyt on tietty. Puhumattakaan siitä, miten suloista se olisi teille itsellenne, jos olisi luonanne nainen, joka hoitelisi ja huvittelisi teitä. Ette savistakaan, miten rauhallista ja hauskaa naineella miehellä on."

      "Entä naidulla naisella sitte?"

      "Kyllä, tietysti naisella myöskin."

      "Mutta eipä ole ketään, joka huolisi niin 'roskamaisesta' miehestä, kuin minä olen."

      "Oi, herra Terning, kuinka voitte niin puhua?" sanoi neiti ja käänsi punastuen katseensa alaspäin. "Tahtoisitteko – huolisitteko te minusta?"

      "Kyllä, kiitoksia vain, tahdon niin mielelläni."

      "Onko se teillä ihan täyttä totta?"

      "Ettekö sitte ole huomanneet ystävällisistä silmäyksistäni, että minä jo kauan olen rakastanut teitä?"

      "En, en todellakaan ole huomannut."

      "Voi niitä miehiä, miten ne kuitenkin ovat sokeat!"

      Terning katseli ympärilleen ja näytti olevan jossakin pulassa.

      "Mitä nyt, ystäväiseni?" kysyi neiti.

      "Minä tahtoisin niin mielelläni syleillä sinua, mutta en saata sateenvarjolta."

      "Tule vain, niin minä pidän sitä sen aikaa", sanoi neiti.

      Pietari Terning kiersi kätensä hänelle kaulaan ja suudella läjäytti häntä miehen tavalla.

      "Olkaapa hiljaa kärryissä, muuten saattavat ne kaatua, sillä toinen vieteri on rikkinäinen", sanoi kyytipoika.

      Neiti vetäytyi kainosti pois rakastettunsa sylistä, ja kohta he jo pääsivätkin asemalle, tullen ihan paraiksi ennen junan lähtöä. Ilman muita onnettomuuksia saapuivat he sitte pääkaupunkiin.

      Parin päivän kuluttua saivat Terningit kauniin kihlakortin, johon oli latinalaisilla kirjaimilla painettu:

      Pietari Terning Konkordia Riegel.

      Sinä päivänä ajoi rouva Terning pois uuden palvelustyttönsä ja antoi pikku Pietarille kahdesti vitsaa.

      VI

      Terningin perhe on jälleen kaupungissa, huonekalut entisessä järjestyksessä, rouvan kultakello ja silkkileninki panttilaitoksessa.

      Kaikki on talossa vanhalla paikallaan paitsi Terning, sillä hän on menettänyt paikkansa; mutta syksyllä hän ottaa setä Pietarin sianlihakaupan, hän kun itse aikoo luopua siitä.

      Rouva Terningiä tosin vähän kammottaa, että hänen miehensä nyt pitää tuleman rasvakouraksi ja vaatteiltaan roskamaiseksi; mutta hän lohduttelee mieltänsä, että ehkäpä siitä talouskin tulee vähän rasvaisemmaksi kuin tähän asti.

      Setä Pietari tuntee olevansa perin onnellinen, kun häät ovat jo niin lähellä; ei hän enää voi elää riidassa lähimpien sukulaistensa kanssa. Hän on toimittanut sovinnon, ja Konkordian ja Teodoran ystävyys on yhtä harras kuin ennen.

      Neiti Riegel varustelee pukineitansa ja juoksee lakkaamatta rouva Terningin luona kysymässä neuvoa, kuinka monta kyynärää silkkiharsoa menee morsiushuntuun, pitääkö hänen ottaa paksua vai tavallista silkkikangasta leningiksi, punaistako vai viheriäistä kangasta hän valitsee salin huonekalujen päällykseksi, ja kaikkea muuta semmoista.

      "Minä sinua varmaankin väsytän, hyvä Teodora; mutta eihän minulla ole ketään muutakaan, jolta voisin kysellä, ja tiedäthän, että minä olen tuommoinen pieni, ymmärtämätön tytönriepu, ett'en itsestäni tiedä mitään."

      "Sua, viatonta pikku olentoa", sanoo rouva Terning ja hymyilee, kuin aikoisi purra häntä.

* * * * *

      On synkkä syysilta. Terningin piika istuu kyökissään savuavan lampun ääressä ja odottelee isäntäväkeänsä.

      Pietari Terning ja neiti Riegel näet viettävät nyt häitänsä Suuressa ravintolassa.

      Vaunut seisattuvat portaiden eteen, piika juoksee avaamaan, ja kohta astuu Herman Terning rouvinensa sisään.

      Teodora päästelee yltään koko joukon saaleja ja sadevaippoja ja vaipuu nojatuoliin.

      "Ah, miten väsyksissä minä olen! Hyvä toki, että se kaikki nyt on ohitse."

      "Miten ihastunut setä oli vaimoonsa", sanoo Terning.

      "Morsian oli paljoa enemmin ihastunut uuteen silkkileninkiinsä kuin mieheensä. Minulla oli niin hyvä halu kaataa pullo punaista viiniä hänen päällensä."

      "Ruoka oli hyvä."

      "Entä puheet," sanoi rouva, "oivallisethan nekin olivat. Muistatko jumaluusopin kandidaattia, miten hän kertoi setän löytäneen rakkahansa vehreäin puiden varjosta, eikä koko likitienoilla ollut muita puita kuin ne kolme vanhaa omenapuun rahjusta, ja niistä todellakaan ei tullut varjoa. Rankkasateessa, vanhan sateenvarjon alla he kihloihin joutuivat."

      "Ja siinä sateessa meidän perintömmekin hukkui. Se huvitus meille kävi vähän kalliiksi."

      "Koko minun oloni siellä maalla oli vain lakkaamattomia vastuksia," sanoi rouva, nousten ylös. "Konkordia on minua hyvin kiusannut; mutta tottapahan kerran vielä tulee kostonkin hetki. Paras toivoni on, että hän ja hänen miehensä joutuisivat kesäksi maalle."

      KILDENBAUERIN LESKI

      Niin, Kildenbauer tietysti oli kuollut; mutta hänen leskensä eli.

      Kildenbauer oli nyt enkeli.

      Niin sanoi pappi, joka piti ruumissaarnan, ja tottapa se on uskottava; sillä ainahan pitää uskoa, mitä pappi sanoo.

      Kildenbauerin leski ei lainkaan ollut mikään enkeli. Asianajajan rouva sanoi hänen olevan jokin ihan päinvastainen olento; mutta sitä ei pidä uskoa. Sillä tiedättehän, miten pahaa naiset puhuvat toisistansa, varsinkin jos vielä ovat sukua.

      Kildenbauerilla oli ollut pääkaupungissa suuri siirtomaan-tavarain kauppa ja sen lisäksi oli hän vähin autellut lähimäisiänsä pienillä rahalainoilla, joista otti vain 50 prosenttia korkoa.

      Kildenbauerin kuoltua jatkoi rouva jonkun aikaa liikettä nimellä: Kildenbauerin leski; mutta sitte hän äkisti möi loppuun kaikki, mitä hänellä oli, ja luopui kokonaan kauppatoimista.

      Hän oli niin hirveän rikas, ett'ei hänen enää tarvinnut kaupustella, sanoivat ihmiset.

      Tosin