Kim: Koko maailman pikku ystävä. Rudyard Kipling

etsinee tuota luuloteltua hevosen sukutaulua, sanoi hän, – juuri sitä paperia, joka minun on vietävä Umballaan. Parasta kai on että lähdemme paikalla. Nuo, jotka tutkivat puukolla avaten laukkuja, saattavat pian tehdä saman tempun vatsallemme. Siinä on varmaan joku nainen mukana leikissä. Hai! Hai! kuiski hän kevytuniselle vanhalle miehelle. – Tule. On aika lähteä taipaleelle Benaresiin päin.

      Laama nousi kerkeästi, ja he pujahtivat varjojen tavoin majatalon portista.

      II

      He saapuivat linnoituksen tapaiselle rautatieasemalle, joka synkkänä kohosi aamuyön pimeydessä. Tavarapihalta kuului sähkövintturien vinkunaa niiden siirrellessä raskaita viljakuormia, joita pohjoisesta tuodaan.

      – Tämä on pahojen henkien työtä, sanoi laama, peräytyen säikähtäneenä ontolta kumajavaa pimeyttä, muurattujen penkereitten välissä välähteleviä ratakiskoja ja ylhäällä häämöttävää katonkannattimien sekavaa verkkoa. He olivat jättimäisessä kiviseinäisessä hallissa, jonka permanto näytti olevan laskettu liinoihin käärityillä kuolleitten ruumiilla … kolmannen luokan matkustajilla, jotka olivat ostaneet lippunsa edellisenä iltana ja nukkuivat odotussalissa. Vuorokauden jokainen tunti on itämaalaisesta samanlainen, ja matkustajaliikennekin on järjestetty sen mukaisesti.

      – Tänne tulevat tulivaunut. Joku on tuolla aukon takana, Kim osoitti lippuluukkua. – Hän antaa sinulle paperin, jolla pääset Umballaan.

      – Mutta mehän menemme Benaresiin, vastasi vanhus.

      – Samantekevää. Otetaan Benaresiin sitten. Pian! Juna tulee jo!

      – Ota sinä rahat!

      Laama, joka ei ollutkaan niin hyvin tottunut juniin kuin oli luulotellut, säikähti, kun 3,25 aamulla etelään menevä juna syöksyi jyristen sisään asemalle. Nukkujat hyppäsivät pystyyn, ja asemahuone kajahteli huutoja ja melua. Huudeltiin veden ja makeisten kauppiaita, alkuasukaspoliisit komentelivat, ja naiset kirkuivat kootessaan kapineitaan, lapsiaan ja aviomiehiään.

      – Se on juna … vain juna. Ei se tänne tule. Odotahan!

      Ihmetellen laaman yksinkertaista luottavaisuutta (tämä oli antanut hänelle pienen pussin täynnä rupeita) Kim osti lipun Umballaan. Uninen myyjä murisi ja heitti pöytään matkalipun seuraavalle asemalle, noin kuuden mailin päähän.

      – Ei, sanoi Kim, tutkien sitä ja irvistellen. – Se kelpaisi farmareille, mutta minä asun Lahoren kaupungissa. Olihan se kuitenkin näppärä temppu, babu. Antakaa nyt lippu Umballaan.

      Babu antoi äkäisenä oikean matkalipun.

      – Ja toinen sitten Amritsariin, sanoi Kim, jolla ei ollut lainkaan halua kuluttaa Mahbub Alin rahoja mihinkään niin jonninjoutavaan kuin maksuun Umballaan asti.

      – Matka maksoi noin paljon. Vaihtorahat sain takaisin. Minä tiedän, miten junissa kuljetaan. Tuskinpa milloinkaan yogi on tarvinnut chelaa niinkuin sinä tarvitset, laverteli hän iloisena hölmistyneelle laamalle. – He olisivat jättäneet sinut Mian Mir-asemalle ilman minua. Tätä tietä, tule. – Hän antoi takaisin pikkurahat pidättäen yhden annan rupeeta kohti Umballan lipusta vaivansa palkkiona … jota tapaa Aasiassa aina käytetään.

      Laama kurkisti täyteen ahdetun rautatievaunun ovesta sisälle. – Eikö olisi parempi kävellä? sanoi hän arasti.

      Tukeva sikhiläinen käsityöläinen pisti esiin parrakkaan päänsä. —

      Pelkääkö hän? Älä pelkää. Minä muistan ajan, jolloin pelkäsin junia.

      Tule vain sisään! Tämä on hallituksen työtä.

      – En minä pelkää, sanoi laama. – Onko siellä tilaa kahdelle?

      – Ei täällä ole edes hiirelle tilaa, kirkui hyvinvoivan maanviljelijän vaimo, hindulainen jat äveriäästä Jullundurista. Yöjunissa ei pidetä niin tarkkaa vaaria kuin päiväjunissa, joissa eri sukupuolet tarkoin pannaan eri vaunuihin.

      – Oh, poikani äiti, voimmehan tehdä tilaa, sanoi hänen siniturbaaninen miehensä. – Ota lapsi syliisi. Sehän on pyhä mies, etkö näe?

      – Ja sylissäni on seitsemänkymmentä kertaa seitsemän myttyä! Miksi et pyydä häntä istumaan syliini, häpeämätön? Sellaisiahan miehet aina ovat! – Hän katseli ympärilleen saadakseen kannatusta. Ikkunan lähellä istuva amritsarilainen naikkonen tuhahti harsonsa takaa.

      – Sisään, sisään! huusi lihava hindulainen koronkiskuri puristaen vaatteeseen käärittyä tilikirjaa kainaloonsa. Viekkaasti hymyillen lisäsi hän: – On hyvä olla ystävällinen köyhiä kohtaan.

      – Kyllä kai, kun saa seitsemän prosenttia kuukaudessa ja vielä syntymättömänkin vasikan pantiksi, sanoi nuori dogralainen sotilas, joka oli menossa kotiin lomalle; kaikki yhtyivät nauruun.

      – Meneekö juna Benaresiin? kysyi laama.

      – Tietysti. Miksi muutoin olisimme tänne tulleet? Mene sisään, muutoin jäämme tänne, huusi Kim.

      – Katsos! kirkui Amritsarin tyttö. – Hän ei ole koskaan ennen ollut junassa. Katsos vain!

      – No, autetaan, sanoi maalainen ojentaen suuren ruskean kätensä ja vetäen hänet sisään. – Näin se käy, isä.

      – Mutta … mutta … minä istun permannolla. On vastoin Sääntöä istua penkillä, sanoi laama. – Sitäpaitsi jalkani kangistuisivat.

      – Eipä ole yhtäkään oikean elämän sääntöä, jota näissä junissa ei rikottaisi, sanoi koronkiskuri huuliaan muikistaen.

      – Me istumme esimerkiksi kaikenkarvaisten kastilaisten ja kansojen vieressä.

      – Niin ja vieläpä häpeämättömimpäin rinnalla, sanoi äskeinen vaimo katsellen vihaisesti Amritsarin tyttöä, joka taas puolestaan ihaili nuorta sotilasta.

      – Sanoinhan, että meidän olisi pitänyt mennä rattailla, sanoi hänen miehensä, – ja siten olisimme säästäneet rahaakin.

      – Niin … ja sitten kuluttaneet kaksi vertaa ruokaa matkan varrella.

      Siitähän on jo puhuttu kymmenentuhatta kertaa.

      – Niinpä kyllä, ja kymmenellätuhannella kielellä, – mutisi mies.

      – Jumalat auttakoot meitä vaimo-parkoja, jollemme saisi puhuakaan.

      Ohhoh! Hän on niitä, jotka eivät saa katsoa eikä puhutella naista. —

      Sillä laama, jota hänen Sääntönsä kielsi, ei ollut kiinnittänyt naiseen vähintäkään huomiota. – Ja hänen oppilaansa lienee samanlainen?

      – Eipä suinkaan, äiti, sanoi Kim reippaasti. – Ei ainakaan, jos nainen on hyvän näköinen ja armelias nälkäistä kohtaan.

      – Se oli kerjäläisen vastaus, sanoi sikhiläinen nauraen. – Siitä sait, sisar! – Kim oli ojentanut kätensä pyytääkseen.

      – Entä minne aiot mennä? kysyi nainen antaen hänelle puolikkaan leipää likaisesta kääröstä.

      – Benaresiin asti, sisar.

      – Olette kai temppujentekijöitä? kysyi nuori sotilas. – Onko mitään temppuja ajan kuluksi? Miksi ei tuo keltainen mies vastaa?

      – Sen vuoksi, sanoi Kim lujasti, – että hän on pyhä ja ajattelee asioita, jotka ovat sinulta salatut.

      – Saattaa olla. Mutta me Loodhianan sikhit emme välitä opinkappaleista, virkkoi toinen sointuvasti. – Me taistelemme.

      – Minun sisareni veljenpoika on naik (korpraali) siinä rykmentissä, sanoi sikhiläinen käsityöläinen hiljaa. – On siellä dogralaisia komppanioitakin.

      Sotilas katseli tuijottaen häntä, sillä dogralaiset ovat toista kastia kuin sikhiläiset, ja sitten pankkiiri nauroi.

      – Kaikki