Kim: Koko maailman pikku ystävä. Rudyard Kipling

vain, Tiibetin laama. Tässä ovat kuvat ja tässä olen minä (hän vilkaisi laaman kasvoihin) kokoamassa tietoa. Tule huoneeseeni hetkeksi. – Vanha mies vapisi liikutuksesta.

      Huone oli vain pieni koppi, joka oli laudoilla erotettu kuvapatsaiden täyttämästä suuresta huoneesta. Kim laskeusi lattialle ja painoi korvansa setripuuoven halkeamaan ja seuraten vaistoansa valmistautui kuuntelemaan ja urkkimaan.

      Suurin osa puheesta oli kokonaan hänelle käsittämätöntä. Laama puhui, aluksi änkytellen, johtajalle omasta luostaristaan Such-zenistä, joka oli Kirjailtuja kallioita vastapäätä, neljän kuukauden matkan päässä. Johtaja otti esiin suunnattoman valokuvakirjan ja näytti hänelle juuri sen saman paikan kallion kielekkeellä, korkealla, monivärisen, valtavan syvän laakson yläpuolella.

      – Ah! – Laama asetti nenällensä kiinalaistekoiset sarvikehyksiset silmälasit. – Tuossa on pieni ovi, jonka kautta kuljetamme polttopuita talveksi. Ja sinäkö, englantilainen, tunnet nämä asiat! Hän, joka on nyt Lung-Chon esimiehenä, kertoi siitä minulle, mutta en uskonut. Ja kunnioitetaanko täälläkin häntä, tuota Ylevintä … ja onko hänen elämänsä täälläkin tunnettu?

      – Kaikki on kiveen veistettynä täällä. Tule katsomaan, jos jo olet levännyt.

      Laama käydä laahusteli avaraan suojaan ja katseli johtajan rinnalla kuvakokoelmaa hurskaan kunnioittavasti ja samalla asiantuntijan silmin.

      Kohta kohdalta hän tunsi kauniin kertomuksen piirteet kuluneissa kivipatsaissa. Silloin tällöin hän hämmentyi katsellessaan outoa kreikkalaista esitystapaa, mutta iloitsi kuin lapsi jokaisen uuden löydön tehdessään. Kun joskus puuttui jokin välikohta, kuten esimerkiksi ilmestyskohdassa, täydensi johtaja sen kirjoistansa – ranskalaisista ja saksalaisista – valokuvilla ja jäljennöksillä.

      Siinä oli hurskas Asita, joka vastaa evankeliumin Simeonia, pitäen pyhää lasta polvellaan; äiti ja isä kuuntelevat. Toinen kuva esitti kohtia Devadattan tarinasta. Sitten oli langennut nainen, joka syytti Mestaria epäsiveellisyydestä, edelleen opetushetket Metsäkaurispuistossa, ihme, joka huumasi tulenpalvojat, Bodhisat ruhtinaan puvussa, ihmeellinen syntyminen, kuolema Kusinagaran luona, jossa heikko oppilas pyörtyi. Sitten melkein lukemattomia kuvia mestarin mietiskelyhetkistä bodhi-puun alla, ja kerjuumaljan palvomista näki kaikkialla. Muutaman minuutin kuluessa johtaja näki, ettei vieras ollutkaan tavallinen rukousnauhaa hypistelevä kerjäläinen, vaan erikoisen oppinut mies. Ja he katselivat kaikki uudestaan, laama väliin nuuskaa ottaen, silmälasejansa pyyhkien ja puhuen pikajunan nopeudella eriskummaista urdun ja tiibetin sekotusta. Hän oli kuullut kiinalaisten pyhiinvaeltajien Fo-Hianin ja Hwen Thiangin retkistä ja tahtoi mielellään tietää, oliko mitään käännöstä heidän kertomuksestaan. Hän pidätti henkeään, selaillessaan avuttomana Bealin ja Stanislas Julienin teoksia. – Tässä se aarre on suljettuna. – Sitten hän rauhoittui kuunnellakseen kunnioittavasti urdunkielelle hätäisesti käännettyjä kohtia esityksestä. Ensimmäisen kerran hän kuuli eurooppalaisten oppineitten töistä, jotka näiden ja satojen muiden lähdekirjojen avulla ovat saaneet selville buddhalaisuuden pyhät paikat. Sitten hänelle näytettiin laaja kartta, jolle oli keltaisella maalattu viivoja ja täpliä. Ruskea sormi seurasi johtajan kynää kohta kohdalta. Tuossa oli Kapilavastu, tuossa Keskimmäinen Valtakunta, tuossa Mahabodi, buddhalaisuuden Mekka, ja sitten Kusinagara, Mestarin kuoleman surullinen paikka. Vanhus kumarsi hetkeksi päänsä karttalehtien yli; tällöin johtaja sytytti toisen piipullisen. Kim oli nukahtanut. Herättyään hän huomasi puhelun, jota yhä jatkui, helpommin ymmärrettäväksi.

      – Ja niin tapahtui, oi sinä Viisauden lähde, että päätin lähteä noille pyhille paikoille, joita hänen jalkansa oli polkenut … syntymäpaikalle Kapilaan, sitten Maha-Bodhiin eli Budh-Gayaan … Luostariin … Metsäkaurispuistikkoon … ja hänen kuolinseudulleen.

      Laama alensi ääntänsä. – Ja minä tulen tänne yksin. Jo viisi … seitsemän … kahdeksantoista … neljäkymmentä vuotta olen mielessäni miettinyt, että Vanhaa Lakia ei noudateta oikein, sillä siihen on sekotettu, kuten tiedät, pahoja henkiä, noituutta ja epäjumalanpalvelusta. Aivan niinkuin lapsi tuolla ulkona juuri äsken sanoi, but-parastia, kuten lapsi sanoi.

      – Niinhän käy kaikissa uskonnoissa.

      – Luuletko niin? Luin luostarin kirjoja, ja ne olivat kuivaa kuonaa. Ja myöhempi uskonnonharjoitusjärjestys, jota me uudistetun Lain kannattajat olemme ottaneet seurataksemme, sekin oli arvoton näille vanhoille silmilleni. Täydellisen Mestarin seuraajatkin ovat riidassa keskenään. Kaikki on näköharhaa. Ah, maya, näköharhaa. Mutta minulla on vielä toivoa… Kuihtuneet keltaiset kasvot siirtyivät aivan lähelle johtajan kasvoja, ja pitkä etusormi naputti pöytää. – Teidän oppineenne ovat näiden kirjojen avulla seuranneet Siunatun askeleita niiden retkillä, mutta on asioita, joita he eivät ole etsineet. Minä en tiedä mitään … en kerrassaan mitään, mutta minä lähden vapauttamaan itseni Olevaisuuden Kiertokulusta kulkemalla avointa ja leveää tietä. – Hän hymyili lapsellisen voitonvarmana. – Pyhiinvaeltajana pyhille paikoille kulkien minä saavutan ansiota. Mutta minä pyrin enempään. Kuuntele todella tärkeää asiaa. Kun suuri Mestarimme nuorukaisena etsi puolisoa, sanoivat hänen isänsä hovin neuvonantajat, että hän on liian hento mennäkseen avioliittoon. Tiedäthän?

      Johtaja nyökäytti päätänsä, ihmetellen mitä sitten tulisi.

      – Niinpä he siis panivat toimeen kolminkertaisen voimainkoetuksen hänen suoritettavakseen ketä hyvänsä vastaan. Ja katkaistuaan jousiammunnassa kaikki hänelle annetut jouset Mestarimme pyysi sellaista, jota kukaan ei jaksaisi jännittää. Tiedäthän?

      – Niin on kirjoitettu. Olen sen lukenut.

      – Ja niin hän, ampuen kaikkien tuloksien ohi lennätti vasaman kauas näkymättömiin. Lopuksi se putosi, ja siihen, missä se maata kosketti, puhkesi lähde; siitä paisui pian virta, joka mestarimme armosta ja sen ansiotyön johdosta, jonka hän kilvoitteli ennenkuin vapautti itsensä, tuli sellaiseksi, että ken hyvänsä siinä kylpevä puhdistuu kaikista synnin saastoista.

      – Niin on kirjoitettu, sanoi johtaja hiljaa.

      Laama huokasi syvään. – Missä on se virta? Viisauden lähde, jonne vasama putosi?

      – Voi, veljeni, en tiedä, vastasi johtaja.

      – Ehkäpä olet sen vain unohtanut … ainoan, jota et ole kertonut minulle. Täytyy kai sinun tietää? Katso, minä olen vanha mies! Minä kysyn, pannen pääni jalkojesi juureen. Sinä viisauden lähde. Tiedämmehän, että hän jännitti jousen! Ja että vasama putosi ja virta puhkesi. Missä siis on se virta? Unissani sain käskyn etsiä sitä. Siitä syystä tulin. Tässä olen. Mutta missä on virta?

      – Jos tietäisin, etkö luulisi minun huutavan sitä kaikille?

      – Sen avulla pääsee vapaaksi Olevaisuuden Kiertokulusta, jatkoi laama

      hellittämättä. – Vasaman synnyttämä virta! Ajattelepa uudelleen.

      Ehkäpä se on pieni virta, joka on kuivunut helteessä? Mutta eihän pyhä

      Mestari olisi niin voinut pettää vanhaa miestä.

      – Minä en tiedä. En tiedä.

      Laama lähensi tuhatryppyiset kasvonsa jälleen kädenleveyden päähän englantilaisen kasvoista. – Minä ymmärrän, ettet sinä sitä tiedä. Kun et ole Lain seuraajia, on se salattu sinulta.

      – Niin, salattu on.

      – Me olemme molemmat sidotut, sinä, veljeni ja minä. Mutta minä, – hän nousi levittäen pehmeää paksua päällysvaatettansa, – minä lähden vapauttamaan itseäni. Tule sinäkin!

      – Minä olen sidottu, sanoi johtaja. – Mutta minne sinä menet?

      – Ensin Kashiin (Benaresiin); minnepä muualle? Siellä tapaan yhden puhtaan uskon harjoittajista eräässä Jainin temppelissä. Hänkin on salaisia etsiskelijöitä, ja häneltä voin ehkä oppia. Ehkäpä hän lähtee kanssani Buddh-Gayaan. Sieltä pohjoiseen