Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

kuin olisi se hänen mielestään ollut aivan oikein tehty, ja sitten he istuutuivat ja alkoivat kiirehtimättä syödä, aluksi vaitiollen. Phasie, joka aamusta saakka ei ollut kääntänyt katsettaan padasta, jossa kaalisoppa oli kiehumassa, nautti yhden lautasellisen. Mutta kun hänen miehensä nousi antamaan hänelle rautavettä, minkä Flore oli unhoittanut, nimittäin vesipulloa, jossa oli rautanauloja, ei hän siihen koskenut. Vähäpätöisenä ja hintelänä ja kuivasti yskiskellen ei mies ollut huomaavinaankaan niitä tuskallisia katseita, joilla vaimo seurasi hänen pienimpiäkin liikkeitään. Kun Phasie pyysi suolaa, jota ei ollut pöydällä, sanoi mies, että hänen pitäisi varoa syömästä niin paljon suolaa, sillä se juuri teki hänet sairaaksi, mutta sen sanottuaan hän nousi ylös ja toi hyppysellisen suolaa lusikalla, jonka Phasie vastaanotti epäluulotta, sillä suola puhdistaa kaiken, sanoi hän. Sitten ruvettiin puhumaan tavallisen leudosta ilmasta, jota oli kestänyt muutamia päiviä, ja junan kiskoilta syöksymisestä, mikä oli tapahtunut Marommessa. Jacques tuli lopuksi siihen uskoon, että hänen äitikumminsa näki aaveita kirkkaalla päivällä, sillä hän ei voinut nähdä mitään epäilyttävää tuossa avuliaassa peukaloisessa, jonka silmät näyttivät niin viattomilta. Ruokapöydässä istuttiin toista tuntia. Kahdesti oli Flore mennyt hetkiseksi ulos torvella annetun merkinannon johdosta… Lasit tärisivät pöydällä junien kulkiessa ohi, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa.

      Uusi merkinanto kuului taas, mutta tällä kertaa ei Flore, joka sitä ennen oli korjannut ruo'at pöydältä, palannut. Hän oli jättänyt äitinsä ja molemmat miehet, joiden edessä pöydällä oli pullo hedelmäviinaa; ja he istuivat siinä vielä puoli tuntia. Silloin otti Misard, joka viime hetkenä oli luonut vaanivan katseen erääseen huoneen nurkkaan, hattunsa ja meni ulos, sanottuaan vaatimattomasti ja yksikantaan hyvää yötä. Hän näet varkain kalasteli läheisissä puroissa, joissa oli aika ankeriaita, eikä hän milloinkaan mennyt levolle, sitä ennen kokematta reivejänsä.

      Hänen ulosmentyänsä katseli Phasie kummipoikaansa.

      – No, uskotko nyt? Näitkö, miten hän katseellaan nuuski tuota nurkkaa?.. Hän on tullut siihen uskoon, että minä olen kätkenyt roponi voiruukun taakse… Oh, minä tunnen hänet, olen varma siitä, että tänä yönä hän siirtää ruukun syrjään etsiäkseen niitä.

      Hiki alkoi taas valua hänestä ja hänen koko ruumiinsa tärisi.

      – Näetkö nyt tulee se taas! Hän on antanut minulle myrkkyä, minulla on sellainen katkera maku suussani, kuin jos olisin niellyt vanhoja rahoja. Jumala tietäköön, ett'en ole vastannottanut mitään häneltä. Yhtä hyvin voisin samalla hypätä järveen… Tänä iltana en jaksa enempää; on parasta, että menen makaamaan. Hyvästi siis, poikani, kun sinä lähdet huomen aamulla seitsemän ja kaksikymmentäkuusi, on se minulle aivan liian varhaista. Tulethan sinä takaisin. Toivokaamme, että minä silloin vielä olen elossa.

      Jacques sai auttaa häntä menemään huoneeseensa, jossa hän laskeutui levolle ja nukkui lopen uupuneena. Jäätyään yksin ei hän oikein tietänyt, menisikö hänkin nukkumaan heiniin, jotka odottivat häntä ullakolla. Mutta kello oli kymmentä minuuttia vailla kahdeksan, niin että aikaa oli vielä kyllin; ja hän meni myös ulos, jättäen lampun palamaan tuohon yksinäiseen, uinuvaan tupaan, jota tuon tuostakin tärisytteli ankarasti puhkuva juna.

      Kun Jacques tuli ulos, ihmetytti häntä se, että ilma oli niin leuto. Varmaankin tulisi lisää sadetta. Maidonkarvainen, ruumiin muotoinen pilvi oli levinnyt taivaalle, ja täysikuu, joka oli piilossa sen takana, valaisi koko taivaankantta punertavalla heijastuksella. Hän saattoi sen vuoksi tässä vienossa valossa, joka loisti yhtä rauhaisasti kuin yölamppu, selvästi eroittaa ympärillä olevat kentät sekä kukkuloiden ja puiden tummat ääriviivat. Hän kulki kertaalleen läpi tuon pienen kyökkikasvitarhan ja ajatteli sitten lähteä Doinvilleen päin, koska sinne johtava tie ei ollut niin mäkinen.

      Mutta kun hän näki tuon yksinäisen talon, joka oli viistossa rautatien toisella puolella, veti se häntä puoleensa, ja hän meni sen vuoksi radan yli. Hän tunsi talon varsin hyvin, koska hän näki sen jokaisella matkallaan – se tavallansa kummittelikin hänelle, kun hänellä oli epämääräinen tunne, että se merkitsi jotakin hänen elämällensä. Aluksi tunsi hän joka kerta juurikuin pelkoa, ett'ei hän tapaisi sitä paikoillansa, ja voi sen jälkeen melkein pahoin, kun sai nähdä sen olevan paikoillaan. Hän ei tietänyt talosta muuta, kuin että sen omistaja oli presidentti Grandmorin, ja tänä iltana tunsi hän vastustamatonta halua ohjata kulkunsa sinne, mahdollisesti saadakseen enempi tietoja.

      Hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan aitauksen editse kulkevalle tielle. Sitten hän astui muutamia askeleita taaksepäin, kiskotteli ja koetti perehtyä paikkaan. Kulkiessaan puutarhan poikki oli rautatie jättänyt rapun eteen ainoastaan kapean pihamaan, jota muurit ympäröivät, kun taas talon takapuolella oli sangen suuri alue, jota vain hila-aita ympäröi. Talo teki autiossa ja hyljätyssä tilassaan utuisen yön punaisessa kajastuksessa sanomattoman synkän vaikutuksen, ja hän oli juuri vapisten poistumaisillansa, kun huomasi aukon hila-aidassa. Hän ajatteli silloin, että olisi pelkurimaista jättää käyttämättä tilaisuutta ja meni sen vuoksi aukosta sisään. Hänen sydämensä sykki, ja kulkiessaan erään rappeutuneen kasvihuoneen ohitse hän pysähtyi äkisti, nähdessään tumman varjon, joka istui kokoonkyyristyneenä ovella.

      – Kuinka, sinäkö se olet? huudahti hän hämmästyneenä, tuntiessaan Floren. Mitä sinä täällä teet?

      Tyttö oli myös säpsähtänyt hämmästyksestä, mutta vastasi sitten tyynesti:

      – Näethän, että otan muutamia köysiä… He ovat jättäneet tänne joukon köysiä, jotka mätänevät täällä hyödyttämättä ketään. Mutta minä tarvitsen aina sellaisia, ja sen vuoksi olen niitä noutamassa.

      Vahva sirppi kädessä hän maassa seisoen suori päät ja leikkasi solmut poikki, milloin ei työ muuten tahtonut luistaa.

      – Eikö siis omistaja enään milloinkaan tule tänne? kysyi Jacques.

      Tyttö rupesi nauramaan.

      – Oh, tuon jutun jälkeen, mikä presidentillä oli Louisetten kanssa, ei ole pelkoa, että hän pistää nenäänsä tänne. Minä voin huoleti ottaa köydet. —

      Jacques oli hetkisen vaiti, hämillään siitä, että oli herättänyt eloon muiston tästä traagillisesta seikkailusta.

      – Ja sinä uskot mitä Louisette kertoo, uskot, että hän tahtoi paolla pelastautua presidentin kynsistä, ja että tämä silloin teki hänelle pahaa?

      Tyttö herkesi nauramasta ja huusi kiivastuneena:

      – Louisette ei koskaan valehdellut, eikä Cabuche liioin. Hän on ystäväni.

      – Kentiesi on hän nyt sinun rakastajasi?

      – Hänkö? Oh, enhän minä mikään lutka liene… Ei, hän on ystäväni.

      Minulla ei ole rakastajaa, enkä haluakaan sellaista.

      Hän kohotti voimakasta päätään, jonka vaalea hiusjoukko ulettui kauvas otsalle; ja koko hänen voimakas, notkea olentonsa ilmaisi lujaa, lannistumatonta tahdonvoimaa. Hänestä oli jo syntynyt tarina paikkakunnalla. Hänestä ja hänen ihmeellisistä pelastumisistaan kerrottiin joukko juttuja: yhdellä tempauksella oli hän vetänyt syrjään tavaravaunun, joka oli tulevan junan tiellä; hän oli pysäyttänyt rautatievaunun, joka yksinään kiiti Barentinin vierrettä alas, ja samoin hurjistuneen härän, joka syöksyi pikajunaa vastaan. Tämä voimanosoitus herätti hämmästystä ja teki hänet miehille mieluiseksi, sitäkin enemmän, kun aluksi luultiin häntä olevan helppo lähestyä; hän näet kuljeskeli kedoilla kohta kun pääsi vapaaksi, ja etsi syrjäisiä kolkkia, joihin saattoi jäädä lepäämään hiljaa ja ylös avaruuteen tuijottaen. Mutta ensimmäiset, jotka uskalsivat lähteä liikkeelle, eivät mielineet toista kertaa yrittää. Hän kylpi mielellään useita tunteja eräässä läheisessä purossa, ja muutamat hänen ikäisensä pojat olivat huvitelleet katselemalla häntä, mutta viitsimättä edes vetää paitaa ylleen, oli hän tarttunut erääseen ja antanut hänelle sellaisen löylyn,