Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

joka nyt oli yksinänsä, ei liikahtanut paikaltaan ja tuijotti yhä tähän liikkumattomaan, kokoonlyyhistyneeseen kasaan, joka muuttui hyvin epäselvän näköiseksi tuossa maasta lähtevässä epämääräisessä valossa. Se levottomuus, joka oli jouduttanut hänen askeleitansa, ja se kamala vetovoima, joka pidätti häntä tuossa, kohdistui tähän terävään, koko hänen olemuksestaan esiinsukeltavaan ajatukseen: hän, tuo toinen mies, jonka hän oli luullut näkevänsä veitsi kädessä, hän oli uskaltanut! Hän oli toteuttanut toivomuksensa, hän oli tappanut! Oi, kunpa ei hänkään olisi pelkuri, vaan vihdoinkin tyydyttäisi haluansa, pistäisi puukolla sen sijaan, kymmenen vuotta kiusaantuu samasta himosta!

      Hän tunsi kiihkeästi halveksivansa itseään ja ihailevan tuota toista ja tunsi varsinkin tarvetta katsella sitä, sammumatonta janoa katsella kyllikseen tätä ihmisriepua, tätä rikottua nukkea, joksi puukonpisto oli muuttanut ihmisen. Tuo toinen oli suorittanut sen, josta hän uneksi!

      Jos hän tappaisi, näyttäisi se tuollaiselta maassa. Hänen sydämensä tykytti, niin että se oli halkeamaisillaan, hänen murhanhimoansa ärsytti yhä enemmän tämän traagillisen kuoleman näkeminen. Hän astui askeleen eteenpäin ja tuli vielä lähemmäksi, kuin hermosairas lapsi, joka kauhuun tutustuu. Niin, hänkin uskaltaisi, kun hänen vuoronsa tulisi!

      Mutta hänen takaansa kuuluva jyrinä pakoitti hänet nyt hyppäämään syrjään. Sieltä tuli juna, ja hän oli ollut niin vaipunut ajatuksiinsa, ett'ei edes ollut kuullut sitä, ja se oli ollut ajamaisillaan hänen ylitsensä. Vasta veturin aikaansaama hirveä ilmanveto oli varoittanut häntä. Juna kulki ohitse kuin myrskytuuli, pauhaten, savuten ja liekiten. Tässäkin junassa oli paljon väkeä ja matkustajia tulvi edelleenkin Havreen seuraavan päivän juhlan johdosta. Muuan lapsi painoi nenäänsä ruutua vastaan ja tirkisteli pimeälle kentälle, mieskasvoja vilahteli ohitse, kun taas eräs nuori nainen veti ruudun alas ja heitti ulos paperin, jossa oli voi- ja sokeripilkkuja. Juna oli jo etäällä, välittämättä tästä ruumiista, johon se oli melkein hipaissut pyörillänsä. Ja ruumis makasi tuossa edelleenkin kasvoillansa lyhdystä lähtevässä himmeässä valossa ja yön kolkossa rauhassa.

      Silloin sai Jacques halun katsoa haavaa yksin ollessansa. Mutta ajatus, että se kentiesi näkyisi, jos hän olisi koskettanut päätä, saattoi hänet levottomaksi ja ehkäisi häntä. Hän oli laskenut, että Misard tuskin voisi palata asemapäällikön seurassa ennen kuin kolmen neljännestunnin kuluttua: Ja hän antoi minuuttien kulua ja ajatteli, että Misardkin, joka oli niin hidas ja tyyni, uskalsi ja mitä levollisimman näköisenä otti ihmisiä hengiltä myrkyllä. Tappaminen oli siis hyvin helppoa? Kaikki ihmiset tappoivat.

      Hän meni nyt lähemmäksi. Ajatus katsoa haavaa kiihdytti häntä niin, että koko hänen ruumistansa poltti. Siinä olisi jotakin nähtävää, kuinka se oli tapahtunut ja mitä oli vuotanut, ja katsella tuota punaista läpeä. Jos hän laskisi pään tarkoin takaisin, niin ei kukaan sitä huomaisi. Mutta hänen epäröimisensä takana piilohtelihe toinen pelko, jota hän ei edes tunnustanut itselleenkään, nimittäin itse verta kohtaan. Aina ja kaikkialla heräsi hänessä pelko samaan aikaan kuin himokin. Neljännestunti oli hänen vielä oltava yksinään ja hän oli juuri päättänyt sen tehdä, kun hänet peljästytti sivultapäin kuuluva hiljainen töminä.

      Flore seisoi siinä ja tuijotti kuten hänkin. Hän oli aina utelias näkemään onnettomuudentapauksia. Jos saatiin tietää, että juna oli murskannut eläimen taikka ajanut ihmisen yli, voitiin olla varmoja siitä, että hän heti lähtisi sinne. Hän oli jälleen pukeutunut ja tahtoi nähdä kuolleen. Luotuaan ensimäisen silmäyksen, ei hän ollenkaan epäröinnyt. Hän kumartui alas, otti lyhdyn toiseen käteensä ja tarttui toisella päähän, kääntäen sen ylöspäin.

      – Ole varuillasi, se on kiellettyä, mutisi Jacques.

      Mutta tyttö kohautti olkapäitänsä ja valaisi lyhdyllä päätä; se oli ukonpää, jossa oli suuri nenä ja avoimet suuret siniset silmät. Leuvan alla ammotti ruma haava, puhki kurkun pistetyn syvän kolon suulla, kuin olisi haavaa nirhattu puukolla. Rintamuksen koko oikea puoli oli veren tahraama. Vasemmalla puolella päällystakin napinreijässä oli komentajan ruusuke, joka näytti verihyydepilkulta.

      Florelta pääsi hiljainen hämmästyksen huuto.

      – Ah, kas ukkoa!

      Jacques, joka oli kumartunut eteenpäin kuten hänkin, tuli nyt paremmin nähdäkseen lähemmäksi ja sattui silloin hiuksillaan hipaisemaan hänen hiuksiansa. Hän aukoi suutansa niin innokkaasti, että oli tukehtumaisillaan. Tietämättään toisteli hän:

      – Ukko… Ukko…

      – Niin, ukko Grandmorin – presidentti.

      Vielä hetkisen tarkasteli Flore noita kalpeita kasvoja vääristyneine suineen ja suurine, peljästyneine silmineen. Sitten laski hän pään, johon jo oli tullut kuolon jäykkyys, alas raiteelle, jolloin haava meni umpeen.

      – Nyt on tyttöjen narrailemisesta tullut loppu, jatkoi hän hiljemmin. Se on tapahtunut jonkin sellaisen asian vuoksi… Oi, Louisette raukkani! Se on vallan oikein tuolle sialle!

      Syntyi pitkä vaitiolo. Flore asetti lyhdyn paikoilleen ja odotti, varkain katsellen Jacquesia, joka ruumiin toisella puolella seisoi liikkumattomana ja aivan menehtyneenä siitä, mitä vast'ikään oli nähnyt. Kello oli nyt otaksuttavasti vähää vaille yksitoista. Häntä hävetti se, mikä ennen oli tapahtunut heidän välillään ja sen vuoksi oli hänen vaikea katkaista hiljaisuutta. Mutta nyt kului ääniä. Tulossa oli isä asemapäällikön kera ja kun Flore ei tahtonut, että hänet nähtäisiin, päätti hän tehdä Jacquesille kysymyksen:

      – Etkö makaa tänä yönä meidän luonamme?

      Mies vapisi ja silmänräpäyksen näytti häntä liikuttavan sisällinen taistelu. Sitten vastasi hän epätoivoisella ponnistuksella:

      – En, en.

      Tyttö ei tehnyt mitään elettä, mutta tavassa, millä hänen voimakkaat käsivartensa riippuivat alas, oli niin paljon surua.

      Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ennen tekemäänsä vastarintaa, kysyi hän silloin hyvin myöntyväisesti:

      – Et siis enään palaa meidän luoksemme, en siis enää saa sinua nähdä?

      – Et, et.

      Äänet lähenivät ja koettamatta puristaa Jacquesin kättä, koska tämä näytti tahallansa antavan ruumiin eroittaa heitä, ja edes lausumatta miehelle jäähyväisiä lapsuudenaikuisella tuttavallisella, toverillisella tavallaan, meni hän nyt tiehensä ja katosi pimeään, korisevin ja raskain hengähdyksin, kuin olisi hän tukahuttanut nyyhkytyksiä.

      Asemapäällikkö tuli nyt sinne Misardin ja kahden asemamiehen seurassa. Hänkin todisti, että se aivan oikein oli presidentti Grandmorin, jonka hän tunsi, koska tämä astui junasta hänen asemallaan joka kerta kun hän kävi sisarensa, rouva Bonnehonin luona Doinvillessä. Ruumis sai jäädä paikoilleen, ja hän peitti sen vain viitalla, jonka toinen miehistä oli tuonut mukanansa. Eräs virkamies oli Barentinissa astunut yhdentoista junaan ilmoittaakseen asiasta Rouenin keisarilliselle prokuraattorille. Mutta tätä ei voitaisi odottaa saapuvaksi ennen kello viittä tai kuutta aamulla, jolloin hän toisi mukanansa sekä tutkintotuomarin ja tuomio-istuimen sihteerin että lääkärin. Sen jälkeen asemapäällikkö antoi käskyn, että miehet yöllä vuorottelisivat, niin että toinen aina seisoisi lyhty kädessä ruumista vartioimassa.

      Jacques viipyi siellä kotvasen, ennen kun saattoi lähteä etsimään itsellen yösijaa jostakin Barentinin aseman lähellä sijaitsevasta vajasta, josta hän palaisi Havreen vasta kahtakymmentä yli seitsemän. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi odotettua tutkintotuomaria ja kävi levottomaksi, juurikuin olisi ollut osallinen rikokseen. Kertoisiko hän mitä oli luullut nähneensä pikajunan kulkiessa ohi…? Ensin päätti hän puhua, koska hänellä oikeastaan ei ollut mitään pelättävänä. Muuten, eihän hän saattanut olla epätietoinen velvollisuudestansa. Mutta sitten hän kysyi itseltänsä, mitä se hyödyttäisi; eihän hän voisi esittää ainoatakaan ratkaisevaa todistusta tai uskaltaisi väittää mitään varmaa