Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

ihmiset lopulta vakuutetuiksi siitä, ett'ei hän ollut oikein tolkussaan.

      Kuullessaan hänen selittävän, ett'ei hän halua rakastajaa, jatkoi Jacques leikinlaskuansa hänen kanssaan.

      – No, eikö siis tulekaan mitään häistäsi Ozilin kanssa? Olen kuullut sanottavan, että sinä joka päivä mennä huristat hänen luokseen tunnelin läpi.

      Tyttö kohautti olkapäitänsä.

      – Pah! Minun hääni… Minä pidän tunnelista. Minua huvittaa laukata puolen kolmatta kilometriä pimeässä ja ajatella junan voivan ajaa ylitseni, ellen pidä silmiäni avoinna. Kuulisitpa, kuinka juna puhkuu tuolla sisällä… Ozil suututti minut. Hän ei ole se oikea.

      – Sinä siis haluat jonkun toisen sulhasen?

      – Sitä en tiedä… Oh, en, enpä suinkaan.

      Hän tunsi olevansa hieman hämillään ja oli taas tarttunut köysiinsä, mutta ei tahtonut saada erästä solmua auki ja purskahti nauruun. Sitten kysyi hän ylös katsomatta, juuri kuin olisi edelleen ollut hyvinkin kiintynyt työhönsä:

      – No, entäs sinä, eikö sinulla ole morsianta?

      Nyt muuttui Jacques vuorostaan totiseksi. Hänen katseensa kääntyivät poispäin ja harhailivat ylt'ympäri pimeässä. Hän vastasi lyhyesti:

      – Ei.

      – Minulle on sanottu, jatkoi Flore, että sinä inhoat naisia. Emme me ole eilispäivän tuttuja, etkä sinä ole koskaan sanonut minulle mitään ystävällisiä sanoja. Mistä se riippuu?

      Kun Jacques ei vastannut, tuli hän päästäneeksi solmun ja katsahtaneeksi häneen.

      – Oletko edelleenkin rakastunut vain veturiisi? Tiedät kai, että siitä lasketaan leikkiä. Sanotaan, että sinä alati hankaat ja kiillotat sitä, ikäänkuin et voisi muita hyväillä. Voinhan sanoa sen sinulle, koska kerran olen ystäväsi.

      Nyt silmäsi Jacqueskin ylös ja katseli häntä tuossa kelmeässä valossa. Hän muisti hänet pienenä; jo silloin oli hän kiivas ja itsepäinen, mutta hänessä oli herännyt hurja intohimo häneen ja hän heittäytyi hänen kaulaansa, kun hän tuli. Sitten oli hän usein kadottanut hänet näkyvistään, mutta vaikka hän joka kerta, kun he tapasivat toisensa, oli tullut isommaksi, vastaanotti hän hänet samalla tapaa ja saattoi hänet yhä enemmän hämilleen suurten, kirkkaiden silmiensä hehkulla. Nyt oli hän täysikasvuinen nainen, komea ja tavoittelemisen arvoinen, ja aivan varmaan rakasti hän häntä vielä vanhalla lapsuuden rakkaudellansa. Jacquesin sydän alkoi sykkiä nopeammin, hän tunsi äkisti, että tyttö odotti juuri häntä. Veri nousi hänen päähänsä ja samalla tunsi hän tulevansa yhä enemmän hämilleen ja levottomaksi. Ensin pälkähti hänen päähänsä paeta tiehensä. Joka kerta, kun hän mieli jotakin naista, joutui hän järjiltänsä, kaikki näytti hänestä punaiselta.

      – Miksi seisot noin? alotti Flore jälleen. Istuudu.

      Hän empi uudelleen. Mutta hänen polvensa notkahtivat äkisti väsymyksestä ja haluten vielä kerran kiusata rakkautta, vaipui hän tytön viereen köysikasalle. Hänen kurkkunsa oli kuiva, eikä hän enään puhunut. Nyt Flore, joka muuten oli niin ylpeä ja harvapuheinen, alkoi lörpötellä rentomielisesti ja ajattelemattomasti, niin että olisi voinut läkähtyä.

      – Näetkös, äiti teki tyhmästi mennessään Misardin kanssa naimisiin. Siitä hänen tulee käymään hullusti… Mutta minä en siitä välitä, sillä minulla on tarpeeksi omistakin asioistani. Ja muuten sanoo äiti aina, että minun pitää mennä maata, kun tahdon siihen sekaantua. Hän saa itse selvittää sen asian. Minä pysyttelein ulkosalla ja ajattelen mitä tuonempana tulee… Minä kyllä näin sinut aamulla veturissasi. Istuin pensastossa. Mutta sinä et milloinkaan kurkista… Minä kerron sinulle mitä ajattelen, mutta en vielä, vaan myöhemmin, jahka meistä tulee oikein hyvät ystävykset.

      Flore oli pudottanut sirpin ja yhä vaiti ollen tarttui Jacques hänen molempiin käsiinsä, jotka hän ihastuneena salli hänen ottaa. Mutta kun hän vei ne polttaville huulillensa, peljästyi Flore. Hänen sotainen mielensä heräsi ja nousi tätä miehen ensimmäistä lähestymistä vastaan.

      – Ei, ei, anna minun olla, minä en tahdo. Ole nyt rauhallisesti ja hiljaa, niin me juttelemme… Miehet ajattelevat ainoastaan tuollaista! Oh, jos minä puhuisin sinulle mitä Louisette kertoi minulle samana päivänä kun hän kuoli Cabuchen luona… Minä tiesin sen muuten presidentistä, sillä näinpä vasta kauniita asioita silloin kun hän oli täällä nuorten tyttöjen kanssa… Yhtä heistä ei kukaan epäile, erästä, jonka hän sitten toimitti miehelään.

      Jacques ei kuunnellut mitä hän sanoi: hän syleili häntä rajusti ja suuteli intohimoisesti. Hiljainen huuto, pikemmin syvä, lempeä valitus, jossa piili tunnustus kauvan salatusta hellyydestä, pääsi tytöltä. Mutta vaistomaisesti hän kuitenkin rimpuili vastaan. Hän halusi kuulua Jacquesille ja taisteli kuitenkin vastaan, tuntien tarvetta tulla voitetuksi ja vallatuksi. Hameenmiehusta repeytyi auki ja hänen vankka, maidonkarvainen, taistelun jälkeen yhä uhkuvampi povensa tuli näkyviin. Hän vaipui maahan, tunnustaen tulleensa voitetuksi.

      Mutta läähättäen Jacques hillitsi itseänsä, katseli Florea omistamatta häntä. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen raivo, hän tuijotti hurjasti ympärilleen, etsien asetta, kiveä tai jotakin muuta, millä tappaisi tytön. Hän huomasi sirpin, joka välkkyi köysien keskellä, sieppasi sen käteensä ja olisi pistänyt sen tähän paljaaseen valkoiseen rintaan. Mutta kova vilunpöyry kulki hänen läpitsensä ja sai hänet selkiämään, hän heitti sen pois ja pakeni säikähtyneenä, kun taas Flore, joka loi katseensa alas, luuli hänen halveksivan häntä sen vuoksi, että hän oli tehnyt vastarintaa.

      Jacques pakeni ulos synkkään yöhön, syöksyi polkua pitkin mäelle ja sitten alas kapeaan alhoon. Pikkukivet, joihin hän potkaisi, peljästyttivät häntä ja hän juoksi vasemmalle pensastoon, teki sitten kierroksen, palasi jälleen oikealle ja nousi aukealle ylänkölle. Hän asteli nopeasti alas ja syöksyi päin rautatien vartta kulkevaa aitaa: juna tuli jymisten ja savua syösten; aluksi hän ei peljästyksissään käsittänyt mitä se oli. Oh, sehän oli sama keskeytymätön ihmisvirta, hänen maatessaan siinä kuolintuskassansa. Hän läksi jälleen liikkeelle, kiipesi ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle. Nyt syöksyi hän kaikkea vastaan radalla, joka milloin kulki siltoja pitkin kuilujen yli, milloin täytettyjen kohtien yli, jotka sulkivat näköpiirin jättiläismäisillä suluilla. Tämä autio, epätasainen seutu muistutti ääretöntä sokkeloa, jossa häntä huumauksensa ajoi takaa viljelemättömien ketojen lohduttomassa synkkyydessä. Pitkät hetket oli hän kiipeilyt ja kuljeskellut yltympäri jyrkänteillä, kun hän näki edessään tunnelin mustan, syvän kidan. Ylöspäin menevä juna syöksyi siitä sisään ulvoen ja sähisten ja jätti jälkeensä, sitten kun se maan nielemänä oli kadonnut, maan pitkäksi aikaa kovasti tärisemään.

      Jacqaes kaatui radan äyräälle, hänen jalkansa eivät enään kannattaneet ja hän puhkesi suonenvedon tapaisiin nyyhkytyksiin, kellien vatsallansa ja kasvot ruohoon painettuina. Herra Jumala, oliko siis tuo inhoittava sairaus, josta hän oli luullut parantuneensa, palannut takaisin? Hän oli tahtonut tappaa hänet! Naisen tappaminen, naisen tappaminen: se oli soinut hänen korvissansa lapsuudesta saakka sitä voimakkaammin mitä kuumeisemmaksi ja huumaavammaksi hänen himonsa oli tullut. Samoin kuin muut miehenikään tultuansa uneksivat naisen omistamisesta, joutui hän pois suunniltaan ajatellessaan naisen tappamista. Hän ei voinut itseltään kieltää, että hän, nähdessään tytön valkoisen, lämpöisen poven, oli tarttunut sirppiin, pistääkseen sen hänen ruumiiseensa. Eikä se tapahtunut siksi, että hän oli tehnyt vastarintaa, ei, se oli nautinnon vuoksi, sen vuoksi, että hän olisi tuntenut iloa siitä ja koska hän tunsi sellaista halua sen tekemiseen, että ellei hän olisi tarrautunut kiinni ruohoon, olisi hän nyt rientänyt takaisin sinne ottaakseen hänet hengiltä. Ja, Herra Jumala, kuitenkin oli se Flore, jonka hän oli nähnyt kasvavan, tämä hurja lapsi, jonka syvää rakkautta häntä kohtaan hän vast'ikään oli tuntenut. Hän väänteli käsiänsä ja tunki ne maahan, mitä epätoivoisinten nyyhkytysten ja korahdusten raastelemana.

      Hän