Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

tuon välkkyvän terän ja luuli Roubaudin ojentavan kätensä ottaaksen veitsen. Hän tunsi pelon itseään herpaisevan ja oli valmis tyytymään kaikkeen, kunhan tästä vaan tulisi loppu.

      – No niin, se on totta, anna minun nyt mennä.

      Tämä tunnustus, jota mies oli niin kiivaasti vaatinut, vaikutti kuin lyönti vasten hänen kasvojaan; se oli hänen mielestään jotakin niin mahdotonta, niin ennen kuulumatonta. Hän ei ikinä olisi voinut ajatellakaan tuollaista riettautta. Hän tarttui hänen päähänsä ja kolhi sitä pöydänjalkaan. Séverine ponnisteli vastaan ja hän laahasi häntä tukasta huoneen poikki tuoleja ja kaikkia vastaan. Läähättäen ja hammasta purren raivosi hän hurjasti ja mielettömästi. Hän oli työntänyt pöytää, niin että kamiini oli ollut kaatumaisillaan. Kun he hengähtivät, tylstyneinä ja hengästyneinä tämän hirveän kohtauksen jälkeen olivat he jälleen lähellä sänkyä, vaimo nurinniskoin permannolla, mies alaspäin kumartuneena ja pitäen häntä kiinni olkapäistä; molemmat ähkien. Mutta heidän yläpuolellaan jatkui soitto ja kuului tuo nuorekkaan selkeä nauru.

      Äkisti Roubaud tempasi Séverinen ylös ja pukkasi hänet sängynlaitaa vastaan. Ollen yhä polvillaan ja kumarassa hänen ylitsensä, sai hän vihdoin puhelahjansa takaisin. Hän ei enään lyönyt häntä, hän kiusasi häntä kysymyksillään, johon häntä kannusti sammumaton tarve saada tietää kaikki.

      – Lutka! Sinä olet ollut hänen rakastajattarenaan… Sano se uudelleen, sano uudelleen… Kuinka vanha olit silloin?

      Séverine oli aivan äkisti tyrskähtänyt itkuun, eikä voinut nyyhkytyksiltä vastata.

      – No, perkele soikoon, tahdotko vastata!..

      Mitäpä hyödyttikään enään tenätä vastaan? Mies olisi karkeilla käsillään voinut repiä sydämen hänen ruumiistaan. Kuulustelun jatkuessa kertoi hän kaikki, niin masentuneena häpeästä ja pelosta, että hänen hiljaa kuiskatut sanansa tuskin kuuluivat. Mustasukkaisuuden julmien tuskien ärsyttämänä tunsi hän katkeruuden ja kärsimyksen itseään repelevän, kuullessaan näitä pakollisia tunnustuksia. Hän ei luullut koskaan saavansa tietää tarpeeksi ja pakoitti hänen puuttumaan vielä enemmän yksityiskohtiin, lausumaan sanottavansa vieläkin selvemmin. Nyrkki uhkaavasti kohotettuna lyömään uudelleen, jos hän vaikenisi, kuunteli hän tuskaisena, pitäen korvansa aivan lähellä tuon onnettoman naisen huulia.

      Koko Doinvillessa kulunut aika, lapsuus, nuoruus tarkasteltiin. Ajatteliko presidentti häntä jo ottaessaan hänet puutarhurin kuoltua huostaansa ja kasvatuttaessaan hänet yhdessä tyttärensä kanssa? Ihan varmaan oli se jo alkanut siihen aikaan, kun muut tytöt pakenivat leikeistään, milloin hän tuli näkyviin, jota vastoin hän hymyillen ja pää kenossa odotti, että presidentti ohitse kulkiessaan taputtaisi häntä poskelle. Ja myöhemmin, kun hän rohkeni katsoa presidenttiä suoraan kasvoihin, milloin hänellä oli jotakin sanomista, ja kun hän sai toimeen kaikki mitä halusi, eikö hän silloin ollut tuntenut valtaansa ja eikö hän silloin ollut halukas kohteliaisuuksille, joita hänelle lateli tämä muuten niin arvokas ja ankara tytöstelijä?

      Läähättäen kysyi Roubaud:

      – No, kuinka vanha olit silloin? Vastaa!

      – Puolen seitsemättätoista vuotias.

      – Valehtelet.

      Séverine kohautti olkapäitänsä, lopen uupuneena ja masentuneena.

      Herra paratkoon, miksipä hän valehtelisikaan!

      – No, missä tapahtui se ensi kerran?

      – Croix-de-Maufrasissa.

      Roubaud epäröi hetkisen, hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä iskivät tulta.

      – Minä tahdon, että kerrot kaikki.

      Hän pysyi vaiti. Mutta kun mies kohotti nyrkkinsä, sanoi hän:

      – Sinä et usko minua.

      – Sano kuitenkin.

      Hän tahtoi tietää kaikki, hän alentui lausumaan mitä raa'impia sanoja ja kysymyksiä. Séverine ei avannut huuliansa, vaan vastasi myöntävillä ja kieltävillä eleillä. Kentiesi he molemmat tuntisivat lohdutusta, sittenkun hän olisi tunnustanut kaikki. Mutta yksityiskohdat, joiden hän luuli tekevän asian viattomammaksi, kiusasivat miestä vielä enemmän. Tämä hänen yhteytensä vanhan, elähtäneen maailmanmiehen kanssa tuntui Roubaudista pelkältä mädännäisyydeltä ja haavoitti hänen sisintä olemustansa mustasukkaisuuden myrkytetyillä tikareilla. Nyt oli kaikki ohitse, nyt oli elämä hänestä mahdotonta, aina tulisi hän muistamaan tämän riettauden.

      Nyyhkytykset repelivät hänen rintaansa.

      – Se on liian paljon … se on mahdotonta!

      Mutta äkisti tarttui hän vaimoonsa ja ravisti häntä kiivaasti.

      – Herran nimessä sitten, minkä vuoksi tulit kanssani naimisiin? Etkö ymmärrä kuinka halpamaisesti olet minua pettänyt? Moni nainen istuu vankilassa paljoa vähemmästä… Sinä halveksit minua silloin… Miksi tulit kanssani naimisiin?

      Séverine teki epämääräisen eleen. Tiesikö hän sen nyt niin tarkoin? Avioliitto Roubaudin kanssa teki hänet onnelliseksi, koska hän toivoi sen kautta pääsevän tuosta toisesta. On olemassa niin paljon sellaista, jota ei tahdottaisi tehdä ja kuitenkin tehdään, koska se on viisainta. Ei, hän ei rakastanut miestään, mutta karttoi sanoa hänelle, että ellei tuota juttua olisi ollut olemassa, ei hän milloinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimokseen.

      – Hän tahtoi kai saada sinut sijoitetuksi johonkin? Ja hän sai käsiinsä, hyvänlaitaisen naudan… Hän tahtoi saada sinut sijoitetuksi johonkin, voidakseen jatkaa. No, sen te luonnollisesti molemmat teitte kernaasti, kun olit siellä vierailemassa? Senkö vuoksi hän otti sinut mukaansa?

      Hän tunnusti jälleen elkeellä.

      – Ja senkö vuoksi hän pyysi sinua mukaansa tälläkin kertaa? Ja tämä sikamaisuus olisi alkanut uudelleen. Eikä siitä tule loppua, ellen minä väännä niskojasi nurin.

      Hän ojensi vapisevat kätensä hänen kaulaansa kohden. Mutta tällä kertaa Séverine teki kapinan.

      – Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista, että sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua… Näethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.

      Roubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon ihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi kauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä käsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi hän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken, mitä tämä oli tunnustanut.

      – Punaisessa huoneessa Croix-de-Maufrasissa, mutisi hän, juuri kuin tuskallisen näyn valtaamana… Minä tunnen sen, akkuna rautatielle päin, sänky sen kohdalla. Se tapahtui siis siinä huoneessa… Nyt ymmärrän hänen puheensa siitä, että hän antaisi talon sinulle perinnöksi. Olet sen ansainnut. Ei ollut liikaa, että hän vartioitsi sinun rahojasi ja antoi sinulle myötäjäiset. Tuomari, miljoonainomistaja, niin arvossa pidetty, niin sivistynyt, niin korkeassa asemassa oleva. Siitä voi ihan tulla hulluksi. Oliko hän sinun isäsi?

      Séverine nousi nyt vaivalloisesti seisoalleen. Hän työnsi Roubaudin syrjään tavattomalla voimalla siihen nähden, että hän oli niin heikko ja masentunut.

      – Ei, ei, kaikkea näitä tahdot, vaan ei sitä, vastusti hän kiivaasti!.. Lyö minua, tapa minut… Mutta sinä valehtelet, jos sanot niin.

      Roubaud piti yhä hänen kättään omiensa välissä.

      – Tiedätkö jotakin siitä? Sinä epäilet sitä itse ja sentähden tulet niin liikutetuksi.

      Kun Séverine irroitti kätensä, tunsi mies sormuksen, tuon pienen, punatimanttipäällä varustetun kultakäärmeen, joka