Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

käytöksensä ja ryhtinsä vuoksi milloinkaan päästä veturinkuljettajaksi; hän joi ja laukkasi tyttöjen perässä. Monesti olisi hänet erotettu toimestaan, ellei presidentti Graudmorin olisi suojellut häntä ja ellei olisi totuttu hänen paheisiinsa, jotka annettiin anteeksi. Hänen hyvän mielenlaatunsa ja vanhana työmiehenä omaamansa kokemuksen takia. Hänen takiansa tarvitsi olla levoton ainoastaan milloin hän tuli humalaan, sillä silloin muuttui hän todelliseksi eläimeksi, joka saattoi tehdä jonkin pahan kepposen.

      – No, tapasitteko te vaimoni? kysyi hän uudelleen ja nauraa virnotti.

      – Tietysti tapasimme me hänet, vastasi Roubaud. Vieläpä söimmekin teidän kodissanne! Teillä on oivallinen vaimo, Pecqueux, ja te teette hyvin rumasti ollessanne hänelle uskoton.

      Hän virnisteli vieläkin pahemmin.

      – Ah, mitenkä niin voidaan sanoa! Hänhän itse tahtoo, että minä huvittelen.

      Se oli kylläkin totta. Victoire, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi ja oli tullut tavattoman paksuksi niin että hänen oli vaikea liikkua, pisti hänen taskuunsa muutamia sadan soun kappaleita, jotta hän voisi huvitella kodin ulkopuolella. Vaimo ei milloinkaan ollut kovin pannut pahaksensa hänen uskottomuuttaan ja alituisia hairahduksiansa, jotka olivat hänelle luonnollisena tarpeena. Nyt oli hänen elämänsä järjestyksessä; hänellä oli kaksi vaimoa, yksi kumpaisessakin päässä rataa, nimittäin vaimonsa Victoire Pariisissa ja toinen Havressa siksi ajaksi, minkä hän oleskeli siellä kahden junan välillä. Victoire, joka oli hyvin säästäväinen ja itse eli sangen itarasti, tiesi kaikki tyynni ja kohteli häntä varsin äidillisesti ja toisti kernaasti, ett'ei hän tahtonut, että miehen tarvitsisi hävetä tuon toisen takia. Joka kerta kun Pecqueux läksi matkaan tarkasteli hän hänen alusvaatteensakin ja varoi tarkoin, ett'ei tuo toinen voisi syyttää häntä siitä, ett'ei hän pidä miestään siistinä.

      – Olkoonpa niinkin, vastasi Roubaud, mutta te ette missään tapauksessa te siinä kauniisti. Minun vaimoni on hyvin kiintynyt imettäjäänsä ja on toruva teitä.

      Mutta hän vaikeni nähdessään vaunuvajasta, jonka luona he olivat, tulevan pitkän, kuivan naisen, Philomène Sauvagnatin, joka oli veturitallin päällikön sisar ja jo vuosikauden ollut Pequeuxin vara vaimona Havressa. Molemmat olivat jutustelleet vajassa, kun Pecqueux oli tullut ulos tervehtimään alipäällikköä. Hän näytti vielä nuorelta, huolimatta kolmestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan; hän oli pitkä ja kulmikas, matalarintainen, kiihkeän intohimoinen ja pitkine päineen ja hehkuvine silmineen hän muistutti laihaa tammaa. Häntä syytettiin juopottelemisesta, ja sitä pientä rakennusta, jossa hänen veljensä asui veturitallin läheisyydessä, piti hän hyvin siivottomassa kunnossa.

      Veljellä, joka oli itsepintainen auvergnelainen ja vaati ankaraa järjestystä, ollen suuresti esimiestensä suosiossa, oli ollut sangen suuria ikävyyksiä hänen takiansa, olipa hänet uhattu erottaakin. Joskin nyt Philomènea suvaittiin hänen takiansa, niin oli se ainoastaan sukurakkaus, joka vaikutti, että hän piti sisarensa luonaan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, milloin yllätti hänet hänen rakkaus seikkailuissaan, antamasta hänelle niin kovaa selkäsaunaa, että hän jäi puolikuoliaana makaamaan lattialle. Hän ja Pecqueux viihtyivät hyvin yhdessä: viimeksimainitun voimakkaissa käsivarsissa oli hän vihdoinkin saanut intohimonsa tyydytetyksi ja Pecqueux oli kyllästynyt tavattoman lihavaan vaimoonsa ja oli onnellinen saatuaan käsiinsä toisen, joka oli laiha, ja lausui usein piloillaan, että nyt ei hänen enään tarvinnut etsiä muilta tahoilta. Mutta Séverine oli katsonut velvollisuudekseen Victoiren takia rikkoa välinsä Philomènen kanssa, jota hän jo ennenkin oli luontaisen ylpeytensä vuoksi karttanut ja lakannut tervehtimästä.

      – Vai niin, hyvästi siis, Pecqueux, virkkoi Philomène hävyttömällä äänellä. Minä menen tieheni, koska herra Roubaud aikoo läksyttää sinua vaimonsa puolesta.

      Pecqueux nauroi suopeasti.

      – Jää tänne, hän laskee vain leikkiä.

      – Ei, ei! Minä menen viemään rouva Lebleulle pari tuoretta munaa, jotka olen hänelle luvannut!

      Hän oli tarkoituksella lausunut tämän nimen koska tunsi rahastonhoitajan vaimon ja alipäällikön rouvan välisen äänettömän vihamielisyyden, ja oli olevinaan hyvää pataa ensinmainitun kanssa, kiusoittaakseen jälkimmäistä. Mutta hän jäi kuitenkin paikoilleen, äkisti innostuneena, kun kuuli lämmittäjän kysyvän aliprefekti-asiaa.

      – Se kai järjestettiin niin, että voitte olla tyytyväinen, herra Roubaud?

      – Niin, minä olen sangen tyytyväinen.

      Pecqueux vilkutti ilkipintaisesti silmää.

      – Niinpä kaiketi, ei teidän tarvinnut levoton ollakaan, sillä niin se käy, kun on herrojen sukua… Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun vaimoni on myös hänelle paljossa kiitollisuuden velassa.

      Roubaud keskeytti tämän vihjauksen presidentti Grandmoriniin ja kysyi kiivaasti:

      – Ettekö lähde ennen kun illalla?

      – En, Lison on silloin valmis, ja veivitanko on juuri pantu paikoilleen. Minä odotan veturinkuljettajaani, joka on ollut ulkona hengittämässä raitista ilmaa. Ettekö tunne häntä? Hän on Jacques Lantier, hän on teidän kotiseudultanne syntyisin.

      Roubaud seisoi hetkisen hajamielisenä ja vastaamatta; mutta havahtui sitten taas äkisti:

      – Häh? Veturinkuljettaja Jacques Lantier? Niin, tietysti tunnen hänet, s.o. me tervehdimme toisiamme kun satumme yhteen. Hän on minua nuorempi, enkä minä milloinkaan tavannut häntä Plassansissa, vasta täällä me olemme kohdanneet toisemme… Viime syksynä toimitti hän vaimolleni erään asian hänen serkkujensa luona Dieppessä… Hänen sanotaan olevan kelpomies.

      Hän puhui ummet ja lammet ja enimmäkseen sattuman kaupalla. Äkisti läksi hän pois, sanoen:

      – Hyvästi, Pecqueux… Minä pistäyn katsomassa tälläkin taholla.

      Nyt vasta meni Philomène tiehensä pitkillä hevosenaskeleillaan, kun taas Pecqueux jäi paikoilleen kädet taskussa ja naureskeli tyytyväisenä sen johdosta, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä tällaisena hupaisena aamuna, mutta ihmetteli sitä, että alipäällikkö tuli niin pian takaisin, ainoastaan kertaalleen käveltyänsä vajan ympäri. Se ei ollut pitkä katsastusmatka. Mitä olikaan hän vakoilemassa?

      Kun Roubaud palasi junasillalle, löi kello yhdeksän. Hän käveli sen toiseen päähän saakka lähellä rahtitavaratoimistoa ja katseli ympärillensä, näyttämättä löytävän etsittäväänsä, ja palasi sitten samoilla kärsimättömillä askelilla. Hän tarkasteli toimistoa toisensa jälkeen. Tähän aikaan oli asema tavallisesti äänetön ja autio; ja hän käveli silloin yksinään, nähtävästi yhä hermostuneempana tästä tyyneydestä, ikäänkuin olisi uhkaavan hirmukohtauksen odotus tuntunut hänestä niin kiduttavalta, että hän lopulta olisi innokkaasti toivonut sen tuloa. Hänen kylmäverisyytensä oli lopussa, eikä hän voinut pysyä hiljaa ja kääntää katsettaan asemakellosta. Nyt oli kello yhdeksän, nyt viisi minuuttia yli. Tavallisesti meni hän asuntoonsa aamiaista syömään vasta kello kymmeneltä, sitten kun 9,50:n juna oli lähtenyt. Mutta nyt meni hän aivan äkisti kotiin, ajatellen Séverineä, joka varmaankin myös odotti.

      Hänen ollessaan käytävässä, avasi rouva Lebleu oven Philomènelle, joka läheisenä naapurina oli tullut hatuttomin päin ja kaksi munaa kädessänsä. He pysähtyivät ja hänen täytyi mennä asuntoonsa heidän vielä seisoessaan paikallansa ja katsoa töllöttäessään häneen. Hänellä oli avain taskussansa ja koetti nopeasti avata, mutta kuitenkin onnistui heidän nähdä Séverine, joka istui tuolilla ruokasalissa, toimettomana, kalpeana ja liikkumattomana. Ja rouva Lebleu veti Philomènen huoneeseensa ja kertoi oven suljettuansa, että hän oli nähnyt hänet tuollaisena jo aamulla. Aliprefektin juttu oli varmaankin päättynyt surullisesti. Mutta sitäpä ei uskonut Philomène, joka selitti juuri tulleensa sen vuoksi, että hänellä oli uutisia kerrottavana, ja hän toisti mitä vast'ikään oli kuullut alipäällikön itsensä kertovan. Silloin rupesivat he arvailemaan.