Eeva. Alkio Santeri

hiljaa, mutta innokkaasti.

      "Latva-Kuntin Eeva, nouse seisomaan!"

      Opettaja katsoi vakavasti kohti, ääni oli maltillinen ja tyyni.

      Eevan korvissa sohisi ja surisi. Ei kukaan tytöistä ollut tällä lukukaudella vielä seisonut; ainoastaan jotkut pojista. Onneton raukka tuijotti opettajaan… Mahtoikohan todella tuo hirmuinen mies tarkoittaa häntä…?

      "Etkö kuule, Eeva, nouse seisomaan!"

      Eeva nousi, tuntien koko häpeän painon laskeutuvan pienille hartioilleen. Kaiken sekasotkun seassa, joka nyt aivoissa liiteli, selitti hän sieltä kuitenkin sen pelastuksen häämöttävän toivon, että opettaja, tuo mies, joka silmissä ja ajatuksissa nyt oli paisunut äärettömän mahtavaksi ja voimalliseksi, heti jälleen käskisi istua alas.

      Opettaja rupesi kuitenkin rauhallisesti keskeytettyä tuntia jatkamaan.

      Hämmästyksestään tointui Eeva vähitellen, vaikka ei juuri entiselleen, niin kauan kuin seisoa piti.

      Tämän tunnin opetukset jäivät hänelle erinomaisen elävästi mieleen; varma todistus siitä että pää ei ollut kehno, kun vaan saatiin huomioon ottamaan.

      Itku pääsi kuitenkin vasta kotona; siitä syystä kaiketi, että seikka tiettiin siellä jo ennen kuin hän kotiin lähtikään. Miksi mailmassa niin kielitään… Olisi saanut kotiväeltä salassa pysyä…

      Koulunkäynti kesti kuitenkin kaksi lukukautta. Oli siellä hyväkin olla silloin, kun sattumalta kotiluvut osasi ulkoa, mutta häpeärangaistuksia sai hän myöskin kokea useasta laadusta, huolimattomuutensa tähden.

      Kyllä jo ensi lukukaudella heräsi halu erota pois koulusta, kun tuo säännöllisyys ja lukeminen niin rasittavalta tuntui. Mutta tuota halua ei viitsinyt ilmoille tuoda, kun jo ikää oli siihen määrään, että osasi hämäränlaisesti selvittää että tämä tunne oli sitä sukua, jota laiskuudeksi sanotaan. Tuon eroittamisky'yn, sen verran kuin hänellä sitä oli, oli hän koulussa oppinut. Se oli luonteesen hieman takertunut; kuitenkin sen verran että se tottumuksen seasta pilkisti esiin, niin kuin hyvä hedelmä ohdakkeisessa pellossa.

      Eeva ei siis puhunut eroamisestansa mitään ratkaisevaa, ainoastaan toisinaan äidille sinne päin viittaili.

      Kun toinen lukukausi meni ja Eeva sai todistuksen koulusta, niin osotti se ylimalkaan hyvin kehnoa edistystä. Sen johdosta pääsi kotona isän ja äidin keskuudessa ensin vallalle se mielipide, että opettaja ei ollut huomannut tytön kykyä … osasihan hän niin hyvästi lukea … taikka oli opettaja ainakin ollut oikullinen ja jostain nurjamielisyydestä pistänyt todistukseen niin alhaiset arvonumerot.

      Isä katseli kauan miettiväisenä todistusta ja imeskeli piippuaan. Hän oli luullut tyttönsä muita etevämmäksi koulussa, sen suulaan puhetavan, reippaan ja vakaan käytöksen tähden. Tuo tuostakin hän kysäsi Eevalta, montako numeroa se ja se sai. Eeva ei kehunut tietävänsä, vaikka useita olisi kyllä tiennytkin.

      "Laiska olet ollut," sanoi isä vihdoin.

      "Vaikka minä olen kyllä koettanut muistuttaa," liittyi äiti.

      "Enpä ole ollut laiskempi kuin muutkaan… Toiskan Lissu ja Varvikon Maiju, enjo."2

      "Älä änkkää, laiska olet ollut," toisti ukko.

      "Olispa saanut kyllä olla ahkerampi, ettei olisi noin huonosti käynyt. Noo, kyllä se on toisinaan koettanutkin, mutta kuinka se lie … eihän se ole huono oppimaankaan," puheli äiti.

      "Mitä … laiska, ei mitään muuta."

      "Johan se niin on. Pitää paremmin nyt koettaa."

      "Olkoonpa nyt koulutettu, mitä on koulutettu, eipä se siitä sen valkoisemmaksi taida tulla… Pääsee hän sitä nyt jo silläkin taidolla mailman läpi, jos pääseekään. Ihmisiä on tullut noista toisistakin, vaikka eivät kansakoulussa päivääkän ole olleet."

      "Jopahan sitä nyt jo ruvetaan kotitoimissakin Eevaa kaipaamaan."

      "Niin, ja muutenkin… Laiskaksi vaan koulussa oppii, jos muutakin, kun siellä kaiket päivät vaan laiskana jollitellaan."

      Eeva kuunteli isän puhetta harmistuneena. Vaikka hän itsekin puolittain kammosi koulua ja sieltä tullessa jo oli ajatellut ettei sinne enää menisi, niin hän kuitenkin huomasi ettei isän puheessa ollut perää, kun hän koulua laiskuuden oppipaikaksi soimasi. Olihan tyttö itse kokenut koulutyön raskaaksi ja että kotona sai helpommalla olla. Paitsi sitä jostain syystä, joka ei hänelle itsellekään selvinnyt, oli hän tottunut koulua kunniassa pitämään ja ajattelemaan että kaikki ihmiset sitä pitävät puolittain yhtä pyhänä kuin kirkkoa. Kun nyt isä tällä tavalla puhui, sai hän yht'äkkiä ikään kuin poistamattoman halun puolustaa sitä laitosta, josta itsellä oli ikäviä, vaan myöskin hupaisia muistoja.

      "Se on valhe!" Eeva innostuneena huudahti. Isä ei ollut tottunut tytön julkeata puhetapaa moittimaan. Ja kun hän nyt muuten tahtoi lakata koko asiata ajattelemasta, ei hän puhunut enää mitään. Pani vaan: hm. Tunsi itsensä varsin levolliseksi, eikä enää nimeksikään väittelyn halua itsessään huomannut. Eevakaan ei enää sanonut mitään. Itseksensä sai nyt miettiä ja ajatella koulua ja kaikkia tämän keskustelun johdosta siihen liittyviä asioita. Kummaksensa hän melkein tunsi että hänen teki mieli kouluun ja ajatuksissa harhaili muiden muassa se toivo, että kun huomennakin vielä olis koulua. Kaikki nämät tunteet elävyyksinensä kuitenkin haihtuivat niin pian, kun ei koulusta enää muutkaan mitään puhuneet ja siis näyttivät asian unohtaneen. Sitten ennen vakaantuneet mielipiteet taas anastivat sijansa. Hän iloitsi että koulupäivät olivat selän taakse jääneet. Nyt sopi ruveta toivomaan täysi kasvaneeksi pääsemistä ja niitä erinomaisia etuja, jotka sitä seuraisivat.

      III

      Paimenenkaan ammatti ei huvita kaikkia lapsena, vaikka sitä täysi kasvaneeksi päästyä niin runolliseksi muistellaan.

      Silläkin on varjopuolensa, erittäinkin kylmät, sateiset ja tuuliset syysilmat ovat oikeita kauhistuksia.

      On kuitenkin ainakin Etelä-Pohjanmaalla aivan yleisenä tapana, että varakkaimpainkin talojen lapset jo 9 ja 10 vuotisesta saavat karjan paimentamisen yksinomaiseksi huolekseen. Onpa sentään, erittäinkin viime aikoina jo tyttöjen suhteen poikkeuksiakin ruvennut ilmaantumaan, siten että palkataan paimen, vaikka itsellä olisikin tuon ikäinen lapsi.

      Tällaista tapaa yleinen mielipide vielä kuitenkin tuomitsee lellittelemiseksi.

      Kun Eeva ehti kymmenvuotiaaksi, niin isä sanoi keväällä eräänä päivänä, ettei hän enää aio paimenta ottaa täksi kesäksi, vaan että Eevan nyt yksinään tulee siitä toimesta huolta pitää, ainakin kauniimpana kesäsydämenä.

      Eeva riemuitsi tuosta. Kevät oli niin kaunis; tuntui niin hupaiselta saada vapaana viettää kaiket päivät tuolla saloilla ja niityillä toisten paimenten seurassa. Sekin vielä sydäntä ilahutti, että näin tavoin tuli jo luetuksi ikään kuin täysikasvuisten joukkoon, kun sai jotain vakinaista tehtävää. Ja Eeva vakuutti iloiten, että hän kyllä jo kykenee tuohon.

      Siitä lähtein kävi varsin pitkäksi odottaa lehmäin ensimäistä ulospääsö-päivää. Äiti yksin epäili, Eevan pienuuteen nähden, eikä suinkaan ilman syyttä. Olihan lapsi liian nuori ja sen lisäksi tottumaton tähän asti vielä minkäänlaisia velvollisuuksia täyttämään…

      Eevan into oli erinomainen, ja kesti kokonaista kolme päivää, vaikka äiti alinomaa surkutteli ja koetti ilman aikojaankin hänen intoaan laimentaa, moittien isän tirannimaista käytöstä. Velvollisuuden täyttäminen näinä päivinä supistui kuitenkin varsin vähiin, koska ainoastaan lyhyen matkan päässä haassa tarvitsi lehmiä kuljettaa.

      Neljäntenä päivänä tuli sateinen ilma ja Eevaa unetti aamulla niin makeasti. Kun ylös nostettiin, alkoi hän itkeä ja valitti ettei hän nyt saata mennä … kun niin sataakin. Äiti rupesi samoin ajattelemaan ja sitten vielä hiljaa Eevalle korvaan kuiskasi ja käski puoliansa pitämään, jos isä vaan menemään

2

Murteellinen kieltosana.