Eeva. Alkio Santeri

tuollalailla, katso, täti nauraa. Nouse nyt saat juoda äidin kupin."

      Eeva kuitenkin vielä huusi ja riehtoi äidin liepeistä sekä toisinaan pienillä käsillään huitoi äitiä.

      "Eeva, Eeva… Herra Jumala kuinka sinä noin… Nouse nyt juomaan kahvia."

      Kurittamisesta ei äiti uskaltanut sanaakan puhua, eikä uhata, sillä silloin olisi Eeva vielä surkeammin huutanut ja enemmän sydämystynyt, kun tiesi ettei se kuitenkaan olisi varsin kipeästi käynyt. Vihdoin Eeva monien tydyttelemisien perästä asettui nikottamaan ja sitten äitinsä kahvia juomaan.

      "Se on oppinut saamaan juoda aina ensimäisenä ja tuon hädän se tekee kylässäkin, jos ei vaan saa muiden kanssa yhdessä juoda. On sitä koetettu siitä niin kovin estääkin että oikeen, mutta ei se vaan muista, eikä muutu… On tuo nyt vielä niin pieni ja nuorikin ettei ymmärrä… Mutta kun kasvaa niin kyllähän aapuu."

      Äiti puhui mielihyvällä kaunista lastansa katsellen ja tulevaisuudelta apua toivoen. Kumartui sitten toimittamaan pois tämän vaatteisiin äsken lattiasta tarttuneita rikkoja.

      "Ei minun asiaan tule, mutta mielestäni pitäisi lasta tuollaisista oikuista kurittaa. Ei ne muuten niitä unhota, kun noin itsepintaisia ovat."

      "Kyllä sitä on väliin kurittaakin koetettu, mutta eipä se siitä lakkaa. Ja se on sellainen, että kun sitä kurittaa niin ottaa niin kovin pahaksi. Tässä tuonaankin, kun isänsä vähän sormillansa noppasi, niin meni oikein menneeksi… Meillä oli jo niin hätää että…"

      Vaaralan emäntä oli nyt jo kaatanut toisen kupin, kun Eeva oli saanut juoduksi.

      "Vai niin," hän vastasi, "juo nyt emäntä, vai antaako se Eeva äitinsä nyt juoda?"

      Eeva mahtoi huomata että puheella oli pisteliäs tarkoitus, sillä jonkullainen häpeän tunne sydämessä väistyi hän äitinsä takapuolelle.

      Mutta sitten alkoi hän kotiin hopottaa … kun ei tädin puheet häntä ollenkaan miellyttäneet.

      Äiti katsoi parhaaksi aikanansa seurata hänen vaatimustaan. Ei mielinyt hänkään saada enempää kuulla … oli niin ikävää kun muut sekaantuivat neuvojansa antamaan vanhalle ihmiselle, jolla jo kyllin oli kokemusta… Kävi kipeästi tunnolle, kun muut lapsen vioista huomauttivat; eihän se sillä kuitenkaan paremmaksi tule … äidin mieltä vaan pahoittaa… Tietää kyllä, että parastaanhan sitä kukin lapsellensa tahtoo ja hän ainakin niin kuin silmäteräänsä hoiti … eihän siitä suinkaan huonoa ihmistä toivo… Ja kehtaa tuollaisia puhua. Miks'ei antanut lapselle ensin kun kyllä tiesi että se on siihen tottunut… Kiusaa teki. On vaan olevanansa niin kovin viisas… Lapsi-raukanko nyt pitäisi tuollaisista pataluhaksi lyödä…

      Matkalla ja vielä kotiin päästyäkin äiti Eevalle sanoi, että ei sitä kylässä tuolla lailla saa olla, eikä ensimäistä kuppia tahtoa, se on rumaa; ei kenenkään pienet tytöt niin tee, jotka hyviä ovat.

      Mutta Eeva hyväili äitiä, oli niin miellyttävän ketterä ja kaunis, ettei äiti ollenkaan raatsinut kovin vakavasti varoittaa ja sanoa. Joku kylän vaimo, joka puhetta kuulemaan sattui, vielä muikkaellen Eevalle sanoi: "Kuka sitä sitten viimeiseksi tahtoo juoda ja siihen viitsii tyytyä, ei kukaan."

      Eevaa tuo ainakin miellytti, jos hän sitä huomasi; äiti sen huomasi ja hymyssä suin kuunteli, omalla tunnollaan sokeria syöttäen. —

      Isällä oli varsin vähä aikaa, voidaksensa tarkemmin silmällä pitää tytön kehitystä, sillä ahkerasti ulkona työskennellen, hän ainoastaan illat aamut kotona vietti ja silloin väsyneenä ei paljoa mistään viitsinyt huolia. Muutenkin oli jo vanhemman puolen mies ja toisia lapsia kurittaessa kasvatukseen kyllästynyt, niin ettei viitsinyt Eevaa enää kurittamaan ruveta, vaikka arveli toisinaan sen kyllä sitä tarvitsevan. Oli muitakin syitä: Liisa oli jo kymmenen vuotias, kun Eeva syntyi. Oli niin hupaista kun tyttö tuli niin pitkän ajan päästä että kalunahan tuota sopikin pitää enemmän kuin tavallisena lapsena. Neuvoa kyllä olisi toisinaan sopinut, vaan ei isä juuri tahtonut siihenkään ruveta kun ei ollut oppinut. Kun sitä olisi tarvittu, niin hän enimmäkseen pauhasi ja torui, kun ei kaikki mielen mukaan käynyt. Äidin hän käski kurittaa, mutta äiti ei sitä hennonut tehdä, kun lapsi oli niin viisas ja sukkela.

      Kun äidillä muuten oli paljon työtä ja puuhaa talouden toimissa ja kotiaskareissa, niin sai Eeva jotenkin vapaasti, erittäinkin kesäisinä aikoina, jo viiden vuoden ikäisestä alkain, juosta missä mieli teki. Leikkitovereita ei puuttunut, niitä oli kaikellaisia, paljon Eevaa suurempiakin, jotka pienemmille opettivat kaikellaista ja Eevakin sai oppia sellaista josta äiti monta kertaa lupasi piiskata, mutta se aina jäi uhkauksiin. Jospa äiti toisinaan koetti väkisin kotona pitää, niin karkuun tyttö lipaisi ja suurella mielihyvällä sitten kuunteli, kun äiti tapansa mukaan nauraen kertoi miten sievästi Eeva osaa hänen silmiänsä peittää ja kylänjuoksuun karata.

      Eräänä aamuna kesällä oli äiti jättänyt Eevan kahvipannunsa uloskiehumista vartioimaan niin kauaksi kun itse kävi navetassa vasikat juottamassa. Eeva ei kuitenkaan kauan takan ääressä viihtynyt, vaan meni kamariin, äitinsä kaapin laatikoissa olevia tavaroita katselemaan ja selailemaan. Se oli niin hupaista. Sataan kertaan oli nuo kaikki nähty, yhtä kaikki oli se niin hupaista. Kama ei ollut kaksista, vanhoja nappeja, lasihelmiä, muutama neilikka ja inkiväärin paloja … äidin kirkkomuruja, vaatteen malli-tilkkuja ja kaikellaista vähäpätöistä roskaa. Haisi vähän ummehtuneelta, mutta hupaista oli sittenkin. Kun olis ollut kaikki omaa … mutta samahan se oli, kun oli äidin … ei se niitä katselemasta kieltänyt. "Ka, rahaa! … voi-i!" Eeva koppasi käteensä markan rahan. Sitä ei ollut ennen näkynyt… "Onkohan se äidin?.. Mitähän ostais?.. Sokuria!" Eeva pani kaapin oven kiireesti kiini, juoksi tupaan … ulos kylälle, vähääkään muistamatta että semmoista tointa kun kahvipannun vartioiminen, hänelle milloinkaan oli uskottu.

      Pihalla äiti vilahdukselta näki, kun tyttö portista ulos kipaisi.

      "Tyttö hoi! … Eeva! Kuulitko, sinä et saa mennä, … annan vitsaa jos et heti paikalla palaja takaisin!.. Vaivainen mukula, ei kuulevanansa ollut … juoksee vaan kun valkea hännässä olis," paneskeli emäntä ja juoksi tupaan kahvipannuansa katsomaan.

      "Eihän vaan tuo liene mitään saanut kylään viedäkseen?" Hän katseli tarkkaavaisesti ympäri huonetta, vaan muut toimet kiirehtivät ja estivät häntä tätä tyysteen tekemästä.

      Sillä aikaa Eeva kiidätti kauppapuotia kohden. Itkukin jo tahtoi puodin ovella päästä, kun ei auki saanut eikä muitakaan sattunut kulkemaan, jotka avanneet olisivat. Kun vihdoin puotipoika hänen jyskytyksensä kuuli ja avaamaan tuli, niin Eeva sisään päästyään ymmälle joutui, eikä ollenkaan muistanut sanoa mitä paraiten ostaa tahtoi ja mieli teki.

      "No mitä tahdot? sano pian … häh?" vaateli poika, joka oli äkeissään siitä, kun häntä oli häiritty jostain hyvin hupaisesta sivutyöstä.

      Eeva katseli suurilla silmillään kiivastelevaa puotipoikaa ja puristi hyppysillään markkaa taskussaan.

      "Ootko kielesi menettänyt, häh? … mitä nyt?"

      "Sokuria," Eeva vihdoin äännähti yhä tuijottaen pojan kasvoihin. Häntä jo alkoi pelottaa pikku kauppiaan ankaruus.

      "Onko sulla rahaa? Anna tänne."

      Eeva sysäsi markkansa tiskiin.

      Pitemmittä mutkitta sai Eeva sokurinsa. Niin vikkelästi hän sitten juoksi, sokeri esiliinassaan, että jalat eivät maahan näyttäneet ottavankaan. Mäelle hän riensi, varsinaiselle kylän lasten leikkipaikalle ja siellä esiliinansa avasi ja paperikäädystä sokerin esille otti. Paha omatunto soimasi, koska yhteen jaksoon sivuillensa ja ympärillensä katseli ja jonkun pelkäsi tulevan. Vaan ketään ei näkynyt. Rauhassa sai hän syödä ja nakerrella. Mutta kummallisen jokapäiväiseltä sokeri maistui. Ei vielä ollut isoakaan liuskaa kulunut, kun jo oikein syljettämään tahtoi ruveta. Kummallista! … aina kun pienen palan sai kerrallaan, toisen toisensa jälkeen, tuntui siltä, kun tuota olis voinut syödä kerrallaan naulan … kaksi … kolme … viisi … ehkäpä kokonaisen pölkynkin!..