Eeva. Alkio Santeri

olisi ainakin ollut mukavampi säilyttää ja olisi sopinut äitillekin takaisin antaa, jos olisi tahtonut.

      Eeva rupesi tuntemaan olevansa vähän pahan-voipainen. Sokeri sisässä vaikutti ikään kuin vatsan kipua ja nosti suuhun äitelätä sylkeä. Tuntui siltä kun olisi pitänyt saada äidiltä jotain tippoja eli rohtoa, joka olon tasoittaisi.

      Alkoi kotiin meno peloittaa. Selkäsauna, josta usein oli puhuttu, oli nyt varmaan tulossa… Olikohan äiti huomannut rahansa poissa olon? Se ajatus, ettei äiti ehkä olisi sitä huomannut, ei ensinkään ottanut luonnistaaksensa. Vaan ihan sellaiselta tuntui aina, kun äiti nyt juuri olisi kaapin laatikossa katsellut ja rahaansa kaivannut ja etsinyt.

      Eeva ei ollut koskaan tehnyt tämänluontoista työtä, sentähden häntä niin pelotti. Hän pyyhkieli kuolautunutta sokeripalaa, ajatellen että hän sen vie äidille ja sanoo porvarista hakeneensa eikä ollenkaan siitä ottaneensa; Mutta ilkeän itsepintaisesti pysyi sokeri märkänä ja likantuneena, eikä ensinkään ruvennut näyttämään sellaiselta, kun se puodista tuotaessa oli.

      Tämän havainnon johdosta pillahti itku ja hän heitti sokeripalan viereensä ruohikolle. Otti sen kuitenkin siitä jälleen takaisin helmaansa.

      Muutamia pikku tyttöjä tuli kylästä, aivan Eevan ikäisiä ja kokoisia.

      Huomasivat Eevan kiven kolossa itkemässä ja menivät luokse.

      "Ka, Latva-Kuntin Eeva!.. Mikä sun on Eeva?"

      Eeva säikähtyi, kun ei ollut huomannut toisten tuloa. Yhteen jaksoon nyt vaan heitä tuijotti, eikä mitään puhunut.

      "Kaa, mikä sun on Eeva?"

      Tytöt siirtyivät yhä likemmäksi ja yhä kummastuneempina silmäilivät häntä.

      "Ei mikään. Menkää pois!" Eeva käski.

      "Herra kun on kamala tuo Eeva!"

      "Itkee vaan. Onko sinua lyöty Eeva?"

      "Ei ookkaan."

      "Tule meidän joukkoon."

      "Ei."

      "Mikä sulla siellä on esiliinassasi?"

      "Ei mitään."

      "Onko sinua piiskattu Eeva?"

      Eeva nosti suuret silmänsä ja loi kummastuneen katseensa kysyjään. Eiköhän tuo tiennyt ettei häntä juuri koskaan oltu piiskattu?.. Kuinka se siitä nyt puhumaan rupesi?

      Häntä alkoi taas itkettää.

      Sydämellistä osan ottavaisuutta osoittaen siirtyivät lapset jokainen hyvin likelle Eevaa istumaan.

      "Onko sulle annettu selkään, Eeva? Sano nyt mitä varten?"

      "Sano nyt."

      Eevan pientä sydäntä varmaankin liikutti toisten pienten osanottavaisuus. Ja alituinen kyseleminen rangaistuksesta saattoi selkäsaunan hirveänä kummituksena leijailemaan hänen sielunsa silmäin edessä. Kuinka kauhealta se näytti; kun ei koskaan ennen ollut saanut oikein oikeata selkäsaunaa, niin pelotti hirveämmin.

      "Ui, ui, ui … mulla on sokeria … ui, ui… Antaakohan äiti selkään…"

      "Oletko äidiltäsi ottanut?"

      "Olen … ei … ui, ui … puodista…"

      Tytöt tulivat tavattoman uteliaiksi ja niin kauan he kyselivät ja tutkivat kun Eeva oli heille koko sydämensä avannut ja sokerin kappaleen esiliinansa alta esiin vetänyt, toisten himoittavaksi.

      Mutta tämä sydämen avaus oli Eevaa siksi helpottanut, ettei hän enää itkenyt, eikä muutenkaan salamieliseltä näyttänyt.

      "Anna, Eeva, mullen pala," sanoi yksi ja toisten mielitekoisista silmäyksistä voi selvään huomata, että hekin samoin ajattelivat.

      "Tekeekö mielesi?" Eeva purasi ja antoi pyytäjälle.

      "Anna mullekin … ja mullekin," toiset alkoivat rukoilla.

      Eeva antoi, eikä ollenkaan kitsaasti.

      "Ottaisitteko vieläkin?" Eeva haukkoi jo palasia irralle, sillä hän tiesi että ne ottaisivat.

      "Minä en söisi enää, en vaikka mikä olis … rupeaa suu aivan suolalta maistumaan. Et sinäkään, Fiia, söisi tuota palaa, e-et," puheli Eeva.

      "Söisin vissiin! Annas koetan."

      "Annatko mulle, niin minä syön."

      "Et ainakaan sinä, Sannu, eikä Lissukaan, ei vaikka mikä olis."

      "Mutta minä söisin vaikka olis koko toppa!" kerskui Lissu.

      "Ei taas kukaan, ei aika ihminenkään toppaa söisi kerralla, ei vaikka," väittivät toiset mahdottomuudelle nauraen.

      Hupaiseksi kävi tyttöin olo, kun Eeva oli niin antelias. Palan toisensa perään hän tovereilleen jakoi ja jo toisinaan itsekin otti, vaikka pahalta kehui maistuvan, eikä yhtään mielensä sanonut tekevän.

      Eeva palotteli viimeistä kappaletta.

      "Pian nyt on kaikki," hän sanoi. Mutta nyt sattui tulemaan hänen äitinsäkin osain jakoon. Tämä tapaus synnytti hämminkiä tyttöparvessa, sillä jokainen osoitti sitä hätäisillä epäröivillä liikkeillä, ja Eeva joka ei sokeripalasia helmastaan ehtinyt taskuunsa pistää hätäytyi vaan pudistamaan polvensa kokoon ja sitten liikkumatonna tuijottamaan äitiin.

      "Täälläkö se Eeva on ja minä ympäri kylän olen perässäsi juossut. Mitä täällä tehtiin kun niin pelästyitte?"

      Latva-Kuntin emäntä katseli naurussa suin tyttöjä.

      "Ei mitään," useat vastasivat.

      Emännällä ei ollut aikaa eikä halua pitempiin tutkimisiin, eikä niin välittänyt muutenkaan mukulain salaisuuksista. Mielensä vaan hyvältä tuntui kun tyttönsä löysi, eikä se missään pahanteossakaan ollut.

      "Tule nyt kotiin, Eeva, äidillä on kiire!"

      "Ei."

      "Häh? … ole vaiti … kohta nyt, kun minä sillä lailla olen saanut hakea."

      "En minä tule vielä … täällä on niin hyvä."

      "Ole nyt vaiti ja tule, en minä kauan jouda olla."

      Toiset tytöt katselivat säälien Eevaa ja silmät lensivät usein hänen helmaansa, jossa säilyi salaisuus, joka heti ilmi tulisi, jos Eevan ylös pitäisi nousta ja äitinsä mukaan lähteä.

      "Kohta nyt lähdekin!" Äiti jo tarttui Eevan käteen ja alkoi ylös nostaa.

      "En minä!" Eeva parkasi surkealla luonnottomalla äänellä ja pidätteli ylösnousuaan mahdollisuuden mukaan vastaan.

      "Ka mikä sun on mukula … kaa…" Äiti tempoi jo oikein vihan tiestä.

      Eeva parkui ja toiset tytöt katselivat surkutellen häntä.

      "Tyttö, onko jaloissasi vikaa vai … mitä niitä noin pidät koukussa.

      Herra siunaa, mikä sinun on?"

      Äiti alkoi kääntyä helläksi ja kumarsi alas käsin koettelemaan lapsen polvia.

      Mutta silloin Eeva teki epätoivoisen liikkeen, riuhtasihe kaikin voimin paetaksensa äidin kynsistä. Silloin myöskin sokeripalaset tippuivat helmoista tanterelle äidin suureksi ihmeeksi, joka yhä eneni, kun likemmin asianlaitaa tarkastettuaan huomasi että ne olivat aivan oikeata sokeria.

      "Eeva, mistä sinä olet saanut tätä sokeria?"

      Eeva seisoi vähän toisista erillään, pää alaspäin painettuna eikä puhunut sanaakan. Toiset tytöt alkoivat salaisesti pois päin hiipiä.

      "Älkää menkö!.. Eeva, onko sinulla ollut tätä sokeria vai kellä sitä on ollut?"

      "Eevalla," eräältä tytöistä pääsi; sitten käpälä mäkeen ja toiset perässä.

      Pahantekiä seisoi paikallansa. Omituinen tunne pidätti häntä, vaikka kyllä teki mieli mennä