Eeva. Alkio Santeri

sitten?"

      "En minä tarkene mennä kouluun."

      "No älä nyt, Eeva, ei nyt niin kylmä ole. Äiti sitoo ison villakaulahisen päällesi, niin kyllä tarkenet."

      "En minä tarkene … minä luen kotona."

      "Kyllä äidin piika menee, äiti tulee saattamaan."

      "Minä luen kotona… Ei koulussa opikaan, kun kaikki yhteen suuhun huutavat."

      "Eeva on nyt kiltti tyttö ja menee. Älä nyt laiskottele. Sitten kun koulu toiseen kylään muutetaan, saat lukea kotona; ei tarvitse sitten enää kouluun mennä."

      "En minä mene, kun koulumestarikin on niin ilkeä…"

      Eeva alkoi jo itkua vääntää.

      "No johan sinä nyt … et pääse kinkerillekään, jos et lukea taida, eikä pappikaan kirjaa anna … pöydän alle vaan pistää."

      "Yy … mutta kun ne ovat niin ilkeitä kaikki siellä koulussa…"

      "Jos ovat ilkeitä, niin kyllä äiti sanoo koulumestarille että sen pitää lyödä niitä."

      "Mutta kun ei se lyö."

      "Kyllä se lyö."

      "Eipähän, kun on sekin niin ilkeä."

      Loppupäätös tästä väittelystä oli, että äidin täytyi alistua ja Eeva jäi koulusta kotiin siksi päiväksi, kun ilma oli niin kylmä ja koulumestari ja toverit niin ilkeitä.

      Mutta tämä ei mennyt ilman kestävämpiä jälkiseurauksia, sillä Eevalle alkoi usein ilmestyä syitä koulusta pois jäämiseen. Aina eivät esiin tuodut syyt tahtoneet sitä vaikuttaa että äiti olisi helpolla myöntynyt kotiin jäämiseen, mutta sitten kun Eeva keksi sen, että äitiin paraiten koski, kun mestaria syytti ja itkien valitti että se syyttömästi lyö ja pisteliäästi puhuu, niin hän käytti hyväksensä tätä keinoa. Lopulta sai hän asiansa sillä niin hyvälle kannalle, että äiti hänen vihdoin otti kokonaan pois koulusta, ennen kuin se loppui.

      Tähänkään ei äiti vielä tyytynyt, vaan meni koulumestarille sanomaan "Suomen totuuden" siitä, kuin tämän tulisi itseänsä käyttää ihmisten lapsia kohtaan.

      Koulumestari, joka ammattiansa oli jo toimittanut kymmeniä vuosia, pani varsin vähän huomiota Latva-Kuntin emännän puheesen; kehui vaan saaneensa kokea jo useita samallaisia ryntäyksiä. Hymyili vaan; ei käskenyt Eevaa enää tuomaan, eikä kieltänytkään. Laski leikkiä, että on tottunut seuraamaan vanhaa Ruotsin lakia ja havainnut, että kun pajupiiskaa käyttää, niin saa vihdoin laiskimmankin taipumaan.

      Emäntää kiukutti, kun Eevaa kovakorvaiseksi sanoi tuo kuraposki mies, – hänen lastansa, – muutama! Ei hän muuta enää voinut mestarille, kun uhata virkaerolla. Mutta kanalja vaan nauraa virnisti siihenkin ja selitti, että kun hän ei ole virkaansa akoilta saanutkaan, niin ei hän sitä niille liioin antamaankaan rupea.

      Pois lähteissään emäntä vielä puutaheinää puhui ja asiaan kuulumattomiakin esiin veti mestarin elämäkerrasta. Mutta asia ei sillä autetuksi tullut, ei rahtuakaan, sillä oma sappi yhä vaan helpottamatta täyteläisenä uhkui, ja mestari nauraa kitkutti … ei tuota edes suuttumaan saanut.

      Sen erän perästä ei Eevaa oman piirin kouluun pantu.

      Lukemisharjoituksia ei enää kuitenkaan sopinut toistaiseksi heittää, siinä periaatteessa olivat sekä isä että äiti yksimielisiä.

      Kyllä se kotonakin oppii … antaa lapsen lukea kotona… On sitä aina yhdellä, jos ei toisella, aikaa opastaa ja neuvoa… Paremmin vaan oppii kun koulussa … tuollaisten joukossa, kaikellaisten. Antaa lapsen lukea kotona…

      Niin päiviteltiin. Koetettiin. Mutta kaikilla oli kiirettä. Huomattiin pian ettei siitä sentään tulekaan mitään, ei kenelläkään tahtonut olla aikaa opettaa, toisin sanoen, ei olisi kukaan viitsinyt.

      Monen harkinnan perästä vietiin tyttö vihdoin toiseen kyläkouluun. Eevallakin oli sinne lähteissä taas hyvä into ja erittäinkin äitiä elähdytti toivo.

      Seuraavaksi sunnuntaiksi tuotiin Eeva kotiin ja jokainen koetti kilvan vakuuttaa tytölle, kuinka he surkuttelivat häntä, kun hänen piti kokonaisia viikkoja olla pois kotoa. – Hän kuitenkin oli tietyltä hyvässä hoidossa sukulaisten luona. —

      Tuo surkutteleminen kuitenkin, muutamain muiden syiden muassa, vaikutti, että hän pyysi saada maanantaiksikin jäädä kotiin, kun sitte pitäisi taas olla viisi hirmuisen pitkää päivää koulussa, ennen kuin taas tulemaan pääsisi. Tätä isä pani vastaan, mutta äiti oli myöntyväinen… Eihän sitä hennonut vastustaa, kun surku tuli lasta.

      Isä tavallisuuden mukaan antoi perään, enemmän huolimattomuuden tähden, kuin periaatteissaan horjuen. Tästä lähin tuli vapaa-maanantai Eevalle totutuksi tavaksi ja väliin liittyi joukkoon tiistaikin.

      Tytöllä ei ollut mikään huono pää. Talven kuluessa oppi hän siksi, että kun kinkerillä kävi, niin papilta kaksi-lehtisen kirjan sai ahkeruutensa palkinnoksi. Tuon johdosta kinkeripäivänä vallitsi kotona oikeutettu riemu. Äiti osui muistuttamaan, että pitäisi kiusallakin mennä näyttämään tuota kirjaa tuolle ilkeälle koulumestarille koetteeksi ja kysymään, onko kaikki hänen oppilaansa semmoisia saaneet.

      Eevaa tuo kyllä olisi huvittanut, mutta pelotti mestarin pajupiiska ja vähän hävetti, kun oli liiotellen äidille kertonut mestarin pahuudesta ja juonista.

      Seuraavina talvina vielä piti kyläkouluissa käydä, mutta säännöttömästi, kuten ennenkin. Se ei kuitenkaan estänyt Eevasta tulemasta jotakuinkin taitavata lukiata.

* * * * *

      Sen jälkeen seurasi kansakoulu.

      Siellä esiytyi Eevalle aivan uusia koulu-velvollisuuksia, joista tärkeimmät olivat: Suurempi säännöllisyys koulussa ollessa ja kotiluvut.

      Uutuuden tähden koulussa hiljaa istuminen ensin muutamina päivinä kävi päisin. Mutta vapauteen tottunut pian kaikkeen tuommoiseen kyllästyy ja väsyy.

      Opettaja kaikkia yhteisesti usein muistutti hiljaa olemaan ja kielsi toiselleen tunnilla mitään puhumasta. Vaan kuta tutummiksi tavat ja opettaja tulivat, sitä vähemmän huomattiin panna arvoa kieltoihin ja käskyihin.

      Tekihän tyttöin, yhtähyvin kuin poikainkin mieli tunnilla vieruskumppaninsa kanssa sanan vaihtaa ja sillä tuon yksitoikkoisuuden hupaisemmaksi kääntää. Vaan toista mieltä oli opettaja: kireästi nuhteli ja vakavia muistutuksia antoi lasten velvollisuudesta olla hänelle kuuliaiset. Eeva, yhtä hyvin kuin muutkin, käsitti kyllä että opettaja puhui selvää totta. Mutta kun hänkin oli kotonansa saanut luontoonsa kiintyneen vakuutuksen siitä, että käskyillä, jotka lapsia koskivat, ei aina ollut niin järeän todellinen tarkoitus, niin hän pitemmän päälle, kun oloon koulussa enemmän tutustui, alkoi opettajan muistutusten suhteen totutulla tavallaan käyttäytyä.

      Kyllä ensi aikoina tuntui tukalalta, kun opettaja kaikkein kuullen hänen nimeänsä mainitsi ja sitten vakavasti sanoi: "Olen monasti sanonut että tunnilla ei saa hiiskua mitään, vaan pitää kuulla mitä sanotaan ja olla toimessa."

      Posket veti punaisiksi ja kasvot kääntyivät alaspäin. Sydän pamputti taajemmin ja omatunto puhui väärinteosta.

      Täydellinen lohdutus tuli kuitenkin, kun aivan pian kuuli toiselle samaa sanottavan.

      Jos sitten jälkimäiselle vielä kiivaammin satuttiin sanomaan, niin teki se kokolailla hyvän vaikutuksen. Jos useammille välillä ehdittiin nuhteita antamaan, ennen kuin Eevaan taas ehdittiin, niin sopi jo nuhtelevaisesti katsoa toisen puoleen ja pitää omaa käytöstään mallikelpoisena.

      Tällä tapaa kävi sinä päivänä, kun Eeva ensikerran seisoa sai.

      Hän oli, nimittäin, samana päivänä saanut jo kaksi kertaa muistutuksen. Mutta nyt oli opettaja ollut pakoitettu hiukan pöllyttämään erään pojan tukkaa. Kun se kaikki oli säännöllisessä järjestyksessä tapahtunut ja poika saanut vielä käskyn jäädä seisomaan,