Kuninkaan toverit. Charles Deslys

päästä… Minä, toinen pää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä huomaisi!"

      Samassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa, joka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.

      Hän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi amazonille:

      – "Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan."

      Samassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen tietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään siitä lujasti kiinni.

      Nyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.

      Troussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.

      Ensimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari askelelta eteenpäin.

      Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.

      Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja Villon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.

      – "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä puolestani sitä lajia hyvin osaan … ja, niinkuin olet voinut huomata, köyteni kyllä pitävät."

      Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet mumioiksi.

      Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:

      – "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"

      Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.

      Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.

      Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken toisiansa äänettöminä.

      Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa, tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen hymynsä jo alkoi loistaa.

      Hän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan ruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa palmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri löytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon ihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin. Kasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista mielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti yht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä päättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa. Koeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta koko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja yli kaiken täynnä hyvyyttä.

      – "Kunnon mies!" hän lausui, "te olette pelastanut enemmän kuin henkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin enemmän."

      Näin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen vale-kolarille.

      Vaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:

      – "Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka teille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo sattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen palvelija… En uskalla sanoa: vanha ystävä."

      Tämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon herkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan, ikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.

      – "Niin", hän vihdoin puheli … "aivan niin … minusta tuntuu … vaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!"

      – "Nimeni!" runoilija katkerasti kertoi, "todellinen nimeni, sitä ette milloinkaan ole tienneet … sitä ette milloinkaan saa tietää. Muotoni … se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata. Se vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on kokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä viimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän pelastustanne… Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne eilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta, rouva herttuatar."

      – "Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?"

      – "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin leski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä saattojoukon sijasta metsän toiseen päähän … kuitenkin vaan etäältä, ja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei ainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu; rientäkää!"

      – "Tulkaa", nainen vastasi.

      Ja, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle, mietteisin vaipuneena.

      François Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään seuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin rukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.

      Kaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.

      Hän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa jonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.

      Vaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja pysyi muutaman askeleen taaempana.

      Nainen myös hiljensi kulkuansa, pää puolittain olkapään yli käännettynä.

      – "Täyttä nelistä!" runoilija huusi; "teillä voi olla muitakin vaincojia, madame. Antakaa mennä!"

      Herttuatar seurasi tätä viisasta neuvoa. Molemmat hevoset kiitivät tuulen nopeudella metsän läpi, aina yhtä kaukana toisistansa.

      Metsän rinteellä amazoni vähän pysähtyi, ja, tähystäen silmillään taivaanrantaa, lausui tämän ainoan sanan:

      – "Orleans?"

      Ratsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:

      – "Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin kuluttua."

      – "Sitten", herttuatar sanoi, "on tarpeetonta saattaa minua kauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! … hyvästi…"

      – "Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan", Villon vastasi, "koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä tietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan … niinkauan kuin minä elän!"

      Näiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan ritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.

      – "Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?" hän kysyi.

      – "Nimeni on Alttiiksi-antamus", runoilija vastasi.

      – "Suokoon Jumala", nainen hiljaa lisäsi, "että voisin itseäni jonakin päivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n Jolanda teille ojentaa kätensä."

      Runoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen hurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin nopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.

      Kun hän läheni sitä paikkaa, johon Troussecaille'n oli jättänyt, tämä juoksi häntä vastaan, kovasti huutaen:

      – "Riennä! riennä! Toinen vangeistamme on karannut. Me saamme pian tekemistä linnan koko väestön kanssa! Ja maltas! aivan oikein, tuolla alhaalla, katsoppas!"

      Noin parikymmentä ratsumiestä lähti linnasta ja ratsasti