Kuninkaan toverit. Charles Deslys

päättää, he olivat kaksi nuorta miestä ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.

      – "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.

      Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä tien, huusivat yhteen ääneen:

      – "Seis, miehet!"

      – "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.

      Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;

      – "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda herttuatarta?"

      – "Kyllä."

      – "Katsoppas tätä nuorta miestä?"

      – "Todella … mikä tavaton yhtäläisyys!"

      – "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei epäilystä! se on hän … se on varmaan hän!"

      Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:

      – "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne … kaukana siitä."

      Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä, hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.

      Toinen vaeltaja kysyi:

      – "Keneksi toveriani luulettekaan?"

      – "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.

      Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.

      Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi, viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas. Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa. Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista, mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan, hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka hänen vaan näki, ilostui kohta.

      Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella vastasi:

      – "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."

      – "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen arvoisan äitinsä … ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"

      Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:

      – "Olette kohdanneet äitini … eilen, sanoitte?"

      – "Vähintäin kaksi päivää sitten … ja taivas soi minulle vielä onnen tehdä hänelle pienen palveluksen."

      – "Minkä palveluksen? puhukaa!"

      Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa, paljastaakseen koko totuuden.

      Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä, sanoi tälle:

      – "Kiitos!"

      Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:

      – "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag veljekset, olivat pettureita!"

      Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua käski toverinsa vastata.

      – "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen. Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan, huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että voisimme kääntyä takaisin, ja…"

      – "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi…"

      Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

      – "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä…"

      – "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!.. Vaan aika rientää; meillä pitäisi olla hevoset."

      – "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

      – "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

      – "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään, vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

      Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita. Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa teki samoin.

      Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta, puoleksi nahasta.

      – "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

      – "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille on nimeni Alttiiksi-antamus."

      – "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

      Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

      Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut, hän jupisi:

      – "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä palvella!"

      – "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

      Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen matkaan.

      Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat kulkeneet Burgundin läpi.

      Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

      Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten huippuja.

      Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

      Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon viime säteissä.

      – "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla; tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

      Martti ystävä ei nähnyt unta.

      Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

      Käykäämme sinne heidän edellänsä.

       VIII

      Vapaa, mutta raivokas

      Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

      Sellainen on Bern.

      Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai, ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki