Kuninkaan toverit. Charles Deslys

oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita joulukuussa 1475.

      Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.

      Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.

      "Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.

      "Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.

      "Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea mies sai lähteä majastaan.

      "Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei naurattanut.

      "Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin. Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja surupuvussa, leskenvaatteissa.

      "Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.

      "Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka viheltävät iloisesti.

      "Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.

      "Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.

      "Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät, uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy, miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.

      "Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka sellaisia voittoja antaa.

      "Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"

      Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.

      Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa. He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.

      Se oli edellisenä keväänä saatu.

      Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden lauluja.

      Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella, vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi. Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä kohden antanut loistavan esimerkin.

      Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla; kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.

      – "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää. Suuri neuvosto on sen julistanut."

      – "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa, että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota samaa ilkeätä sääntöä."

      – "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka, kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää. Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti äänestettäväksi."

      – "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha tyvenesti huomautti.

      – "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."

      – "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän kärsimystä vielä!"

      Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja ottanut nahkalakin päästänsä.

      Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden; hän murisi itsekseen ja vastasi:

      – "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan tule!"

      – "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä. Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."

      – "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.

      – "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.

      – "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin? Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan niinkuin tekin, mestari Hohenlock."

      Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.

      Hän jatkoi:

      – "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet … ja etenkin näin vieraiden kuullen."

      Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa parvessa.

      Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies, nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä. Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.

      – "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä