Kuninkaan toverit. Charles Deslys

Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä. Niitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman hairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.

      "Pakko saa miehen pahuuteen

      Ja nälkä suden raateleen.

      "Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa suosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein havainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan runoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on kenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein ymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa."

      – "Rakastat minua! sinäkö?" Ludovik IX huudahti. "Ja mistä aiasta alkaen."

      – "Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui. "Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili kiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki arvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija, jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista kävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden ylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä kukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin hän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse Charolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta, ja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät, sire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin koko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!.. Se oli minun ääneni."

      – "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä, että puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. "Mutta mitä merkitsi sitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin monesta hienosta ritarista?"

      Vähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:

      – "Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa, kateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä ritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten etuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan: maansa edestä taistella ja kuolla!"

      – "Oikein!" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

      – "Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas. Uutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja läänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla vaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen velvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä se, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät päätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön velvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa. Kuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät laihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan tai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian monta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat teitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."…

      – "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi kokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

      Rohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä kiihtyvällä innolla.

      – "Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa tarttua miekkaan… Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin urhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä pelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku muukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää sotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan menestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja tungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti siis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä ne järjestänsä meille suureksi siunaukseksi, väliin peräytyä askeleen, mutta vaan astuaksenne kohta sen sijan kaksi askeletta eteenpäin. Uskaltakaa, sire! St. Maur'in, Péronne'n, Lüttich'in perästä. Englantilaisten viimeisen uhkauksen jälkeen olette jälleen kohonneet kahta mahtavammaksi. Vähän kärsimystä vielä, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette silloin näkevä kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!"

      Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän pöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla tuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin kiihoittaaksensa, hän kertoi:

      – "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini … jatka, jatka!"

      – "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teidän Majesteettinne antaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!"

      – "Maltas, juo tästä", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja myöten täytetyn maljansa.

      – "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan rubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti puheesensa näin kuuluvan loppulauseen:

      – "Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi imartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta. Näinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty, vieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille ystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole ollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi hyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen toisin päättää, niin onnea matkalle!"

      Pää-teloittaja astui jo lähemmäksi.

      – "Maltas!" kuningas lausui, "minä jätän vielä asian ratkaisematta, mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee hänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä… Minä siis vien kanssani tämän riimisepän… Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä lähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos, toverini, otan lahjasi vastaan."

      Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä nöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen kauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.

      Ne katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.

      – "Matkalle, hyvät herrat", kuningas sanoi. "Käsivartesi, Coictier.

      Commines, pidä silmällä tätä viiripäätä, … joka minusta näyttää varsin sukkelalta … enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä… Sitten…!"

      – "Hyvä juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä ilma tahansa nyt, minun leipäni