Kuninkaan toverit. Charles Deslys

perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode, rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

      Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän lähettää runoilijan hänen puheillensa.

      Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

      Kahden kesken kuninkaan kanssa!.. Mikä saattoi olla syynä tähän kohtaukseen?

      Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

      Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä, kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

      – "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

      Villon vastasi hämmästymättä:

      – "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

      – "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin hienosta vastauksesta.

      Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

      – "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa pettävät?.. Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi, joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

      – "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen. Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä kaikista."

      – "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan, kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja poltti sormensa.

      – "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!.. Sanoppas minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

      – "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö hänen kanansa."

      – "Entä sitten?"

      – "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

      – "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

      – "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

      – "Ota tuoli ja istu … likemmäksi … vieläkin likemmäksi Minä en puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

      Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

      Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän istuessaan silmä silmää vastaan:

      – "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

      – "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

      – "Kuka sitten?"

      – "Te itse."

      Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

      – "Entä minun toverini … häh! kutka ne ovat?"

      – "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät sitä itsekään tiedä."

      Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:

      – "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa tuntee?"

      – "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri Tristan … joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."

      Kuningas hänen keskeytti.

      – "Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia … salaisia … sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan hahmo-tovereiksi."

      – "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "minä ymmärrän. Se on tuo kamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista jokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich … ja vielä muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan niitä oikein olemassa, sire?"

      – "Kenties!" kuningas vastasi. "Eikö mainita, että ne tuntevat toisensa jostain taikakalusta. Maltas… Se on tänlainen … katsoppas…"

      Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja vei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas, valaisi tätä kohtausta.

      Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa esiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.

      – "Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja nähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän huudahti:

      – "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä vedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä kantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta kantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

      – "Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä."

      – "Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni joukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla sieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden virheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset voimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni johdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin lupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko hänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena vihdoinkin ryhtyä toimeen."

      – "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

      – "Hetki on tullut. Hän sen ymmärtää. Sinä … sinun ei tarvitsekkaan ymmärtää."

      – "Olkoon niin!.. Mistä löydän tämän miehen?"

      – "Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä."

      – "Hän on siis munkki nykyään?"

      – "Benediktolainen."

      – "Miksi häntä kutsutaan?"

      – "Veli Starck'iksi."

      – "Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee vahvaa."

      – "Osaatko saksaa?"

      – "Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein käyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku."

      – "Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta jotakin."

      Ludovik XI seisoi hetken mietteissään.

      – "Mutta", Villon äkkiä jatkoi, "mutta aatelkaapa, sire, jos tuo Starck oliskin kuollut… Pyhä neitsyt! Neljä-toista vuotta sitten!.."

      – "Mahdollista!" kuningas sanoi… "No sitten, koska osaat saksaa, käyt etsimään minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa