Työn kourissa. Anttila Selma

ujoudesta ja ihmettelystä mykistyneet, uskaltamatta edes toisiinsa katsoa, ja tuijottivat metsään päin pidellen kiinni vaunujen laidasta, ikäänkuin peläten kaiken vaihtuvan toiseksi, jos hetkeksikään hellittäisi.

      Nuori nainen tarkasteli heitä mielihyvillään, ja hänen silmänsä viipyi varsinkin kolmetoistavuotiaassa pojassa, joka yhä tuijotti metsään, siirtämättä kiinteää katsettaan syrjään ja jonka kasvoissa hiukan kaareva nenä ja luja leuka veti erityisesti huomiota puoleensa. Leveistä ja luisevista hartioista, hoikasta uumasta ja jäntevistä sääristä kaartuviin jalkapöytiin saakka poika oli oikean voimamiehen alku. Hänen pitkät ja laihat, hiukan likaiset sormensa olivat tervehtiessä tukevasti tarttuneet nuoren neidin käteen, ja nyt ne pitelivät lujasti kiinni vaunujen laidasta.

      Vieras kyseli heiltä hetken kuluttua nimen ja kotipaikan, ja Uuras vastasi Anjankin puolesta. Kumpikaan ei uskaltanut kysyä, oliko vieras ehkä se, jota he molemmat ehdottomasti ajattelivat, Kotkan kartanon morsian.

      Kun lasten vastaukset olivat lyhyitä ja puhelu jäi yksinomaan nuoren neidin ponnistelun varaan, otti hän lopulta sanomalehden ja luki sitä tasaisesti vierivissä vaunuissa metsän suloisessa siimeksessä. Puro puikkelehti väliin esille pitkin tienvartta ja kaivautui toisinaan poikki tien saaden ylleen enemmän tai vähemmän upean sillan; toisinaan se paisui suorastaan pauhaavaksi kosken tapaiseksi jossakin etäämpänä. Kerran tultiin mäelle, josta nähtiin alempana mylly, ja sen alitse ryöppysi vallaton vesi pursuten ja voihkien kuin äkeissään siitä, että oli uskallettu sen kulku uomaan johtaa ja kahleisiin kytkeä.

      Salaperäinen jännitys oli vallannut lasten mielet, ja toisiinsa vilkaisten he odottivat yhä uusia seikkailuja, eikä mikään olisi heitä enää ihmetyttänyt. Ja kun vaunut lopulta pysähtyivät komeapuitteisen portin eteen ja ajaja hyppäsi porttia avaamaan, luki Uuras sen nimikilvestä hiljaa: "Kotkan kartano".

      Siinä se siis oli se portti, korkea kuin talo, ja tuo nimi keskelle kolmioon maalattuna aivan kuin talon päätyyn. Sen alitse he nyt ajoivat vaunuissa pitkin lehtokujaa, jota ulottui vihreään nurmikenttään saakka.

      Heille avautuivat samalla värikkäiden kukkapengerten lumoavat ryhmät kuin satumaailman salaisuudet, eikä kumpikaan kyennyt puhumaan taikka liikahtamaan. Joku auringossa kimalteleva kirkas hopeapallo lähetti pistävää valoa heidän silmiinsä, ja he hieroivat niitä vaistomaisesti.

      Nuori neiti katseli lapsia hymyillen ja sanoi:

      – Täällä minä asun; nyt voitte astua vaunuista ja katsella puutarhaa.

      Sitten hän kiirehti ylös leveitä portaita laajaan ja kauniiseen taloon, josta lapset näkivät vain muutamia valkoverhoisia akkunoita korkean parvekkeen yläpuolella. He tuskin uskalsivat polkea hiekoitettua käytävää ja pysyivät paikallaan, katsellen siihen suuntaan, minne nuori neiti katosi.

      Pian hän ilmestyi uudestaan valkoisessa kesäpuvussa ja vei heidät korkeita portaita ylös. Sieltä he näkivät kaikki kukkapenkereet, nurmikon, lehtokujan ja korkean portinkin maantielle saakka. Nuori neiti antoi heille maitoa ja voileipää ja sanoi:

      – Kiitos seurasta, oliko hauska ajaa tänne?

      Lapset katsoivat toisiinsa ylen vakavina ja touhusivat lähtöä.

      Anja niiasi syvään sanoen: – Kiitos! – kuten oli oppinut "fruntimmerin" koulussa, ja Uuras koetti kumartaa niinkuin oli nähnyt opettajan tekevän, kun tarkastaja kävi koulussa.

      He hiipailivat alas portaita kuin unessa, jättäen taakseen ihmemaailman salaisuudet, ja jatkoivat matkaansa lehtokujaa pitkin korkeaa porttia kohti.

      Uuraalla oli mieli täynnä kaikkea näkemäänsä kaunista ja ihmeellistä.

      – Kuules, Anja!

      Anja katsoi häneen, ja molemmat lapset huohottivat kuin olisivat juosseet korkeata mäkeä nähdäkseen laajan näköalan.

      – Täällä on niin kaunista!

      – Ei kaupungissakaan ole näin kaunista, – sanoi Anja.

      – Ei missään ole, – vakuutti Uuras. – Kun minä vielä olen kotona kaksi talvea, niin sitten lähden pois!

      – Minne sinä lähdet?

      – En vielä tiedä, mutta minä lähden maailmalle. Ja sitten, kun tulen suureksi, laitan tällaisen kartanon, niin, vielä paljoa suuremmankin!

      – Ethän, – nauroi Anja, jonka Uuraan suurellisuus vapautti näkemänsä kauneuden lumoista.

      Tultuansa tielle he tapasivat kappaleen matkan päässä Henriikan, joka astui vinhaa vauhtia heidän edellään. Lapset kertoivat seikkailunsa, ja Henriikan haaleat silmät vettyivät ilosta ja huulet värisivät liikutuksesta. Minkä hän sille mahtoi, että aina itketti, kävi sitten hyvin tai huonosti.

      Kirkko ei ollut niinkään ihmeellinen Anjan mielestä, sillä kaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili nähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa yksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän erotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien mahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen suuruuden.

      He asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän neuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä ja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona omaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea ymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää keväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä mielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli pieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä olisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa perille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi olkikuvolle nukkumaan.

      Kun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit, sykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään saanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt liikkeelle.

      Ihmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki kädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen päänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia, istuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden tekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen ihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli hohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla syliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla oli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja hän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen, tuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä hänen päälaelleen.

      Tämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle sysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta tekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta saamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja piirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun, mutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi se pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.

      V

      Uuras soitteli ratokseen hanuria ja piti sen avulla kyläläisille tansseissa monet lystit. Hän alkoikin jo olla aika tanssimestari, samalla kuin Anjasta oli kehittynyt pitkä ja hoikka tyttö, joka oli vasta myöhään mennyt Tohun kouluun ja siellä oppinut laulamaan. Hän viserteli kaiket päivät kotona metsikössään ja iltaisin Uuraan hanurin säestäessä. Kylän kaikkein nuorin väki eli Tohun vanhemmat oppilaat kerääntyivät usein Henriikan tuvalle, ja Anjan aitta ja rinteli oli melkein joka pyhäilta iloa ja melua täynnä. Siellä ei tarvinnut ketään kaihtaa, nuorilla oli oma valta ja oma huvi, miten kukin vain tahtoi, ja poutaisina päivinä soi hanuri vielä myöhään yölläkin, ja tanhua tömisi tanssivien askelista.

      Henriika