Työn kourissa. Anttila Selma

oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei yhtään hikeä!

      Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen suuttumuksensa ja sanoi:

      – Se äidin taika, näinköhän se auttaa?

      – Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin – kahvi kiehuu kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko pannussa.

      Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.

      – Täällä kotona on sentään hyvä olla, – sanoi Uuras, – kun sinä olet täällä.

      – Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.

      – Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin…

      – Niin, mitä sitten? – kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.

      – Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja riipaisi itsensä irti.

      – Sellaiset pihdit! – huusi hän työntäen syrjään vaaleata suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:

      – Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.

      – Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?

      – Ei! – sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli äkkiä tullut aivan saamaton.

      – Kahvi jäähtyy, – sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.

      – Menetkö sinä Impolan häihin? – kysyi hän.

      – Entä sinä…?

      – Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.

      – Onhan minua pyydetty.

      – Ethän lupaa toiselle?

      – Kuinka minä, jos sinä…!

      Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle…

      Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.

      – No, näinkös se vilu hellittää? – kysyi isä.

      – Vähemmälläkin, – hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.

      Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.

      Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän lauloi niin, että kaikki ihastuivat.

      Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras ja Anja kuuluivat yhteen.