Työn kourissa. Anttila Selma

kuin syksystä jouluun, mutta minä osaan kirjoittaa.

      – Pyh, kaikki koululapset osaavat kirjoittaa. He olivat jutellessaan tulleet Tupalaan, jonka avatusta ovesta lemahti heitä vastaan ummehtunut ilma.

      Henriika näytti neuvottomalta ja ylen uupuneelta istuessaan pienen tuvan penkillä. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi pidätetyistä kyynelistä, jotka pyrkivät esille hänen katsellessaan vanhaa kotiansa. Täällä hän oli elänyt iloisen ja onnellisen lapsuutensa, toivorikkaana lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ja sitten palannut onnellisena morsiamena kapioitaan neulomaan ja häitään odottamaan. Ja nyt kun hän tuskin oli puoliväliin neljättäkymmentä ehtinyt, oli elämä jo kallistunut iltapuoleen ja onni mennyt…

      Ajomies kantoi esineitä tupaan. Suuri, sivusta vedettävä sänky pantiin peräseinälle ja Henriika sijoitti siihen vaatteita, jotta se paisui oikein korkeaksi ja pulleaksi, ja ruudullinen sängynpeite ulottui rimpsuineen lattiaan saakka. Huoneessa oli vanhan ukon ostamat suurikukalliset seinäpaperit, jotka kiiltelivät somasti läikkyvinä iltapäivän auringon valossa.

      Kuormasta ilmestyi kaappikello, joka sai paikkansa peränurkassa ruokapöydän päässä. Penkit siirrettiin hiukan ulospäin. Piironki ja sen päällä pieni lipas sai paikkansa kahden akkunan välissä sivuseinällä, ja niin oli huone aivan kaupungin malliin kalustettu, kun ompelukone vielä nostettiin valoisaan paikkaan peräseinän ainoan akkunan alle ja fiikus sen viereen. Muut tavarat vietiin aittaan, joka oli Tupalan pihalla. Se oli soma, pikkuinen rakennus, varustettu rintelillä ja portailla, tukevatekoinen, vaikka pieni kuin lasten leikkihuone, niin että sisään mennessä täytyi pistää ensin päänsä ja sitten kumarainen selkä varovasti, ja vasta keskilattialle päästyään sopi suoristautua.

      Anja ihastui siihen heti.

      – Niin kaunis, niin kaunis! Onko se Kotkan kartanon portti näin kaunis? – kysyi hän Uuraalta.

      – Pyh! Mikä kaunis tämä nyt on! Tällainen tönö kuin isän tuohinen tupakkapönttö! – haukkui Uuras Anjan aittaa.

      – Menetkö sinä jalkaisin sinne kirkkoon? – tiedusti Anja Uuraalta yhä ajatellen kartanoa hänkin.

      – Menen, meillä ei ole hevosta, ja minä tahdon osata sinne yksin.

      Anja meni supattamaan jotakin äidilleen ja viittoili Uurasta lähemmäksi. He päättivät lähteä kaikin kolmisin jo lauantaina iltapuolella ollakseen sunnuntaiaamuna reippaita kirkkoon mentäessä.

      IV

      Lapset olivat nousseet jo varhain aamulla ollakseen valmiit kirkkomatkalle, kun määräpäivä tuli. Henriika oli käynyt lämmittämässä sepän saunan, jossa he saivat kylpeä, sillä saunaa Tupalassa ei ollut.

      Maitonsa he myös saivat sepältä, koska kylään oli liian pitkä matka. Sensijaan Henriika sitoutui lämmittämään ja siivoomaan saunaa ja ompelemaan koneellaan, mitä sepän emännällä sattui olemaan sentapaista työtä.

      Näin nämä kaksi perhettä tulivat alunpitäin aivan läheisiksi. Henriikan elinkeinona oli nyt ompeleminen, ja suuressa kylässä tarvittiin sellaista hyvin kipeästi, sillä ompelukone oli jo sinänsä siihen aikaan harvinainen kapine.

      Henriikaa pidettiin kylällä suuressa arvossa, ja pikku Anjaa ympäröi aivan erikoisen ihailun sädekehä. Olihan tyttö ollut herrasväen koulussa ja kävi hattu päässä ja lyhyt hame yllä, ja sepän emäntä kuiskasi kylän emännille:

      – Tytöllä on pitsilliset pöksytkin.

      Henriika osasi kyllä ylläpitää pientä herraskaisuuden tuntua kotioloissakin. Hänellä oli miehensä jälkeen pieni eläke ja hiukan omaisuutta, ja ompeleminen tuotti kaiken elannon. Lisäansionaan hän vielä leipoi kaikenlaista nisua myötäväksi, kun oli palveluksessa oppinut tekemään piparkakkujakin.

      Sepän uusi naapuri tuli pian kylän naismaailman parhaaksi tueksi kaikkein mieluisimmissa asioissa, ja hänen tupansa somuus ja erinomainen siisteys oli esikuvana, jota koetettiin jäljitellä.

      Kun Henriika lauantaina lasten kanssa lähti kirkkomatkalle jalkaisin, tuli pitkin tien vartta tunnetuksi, että Tupalan Henriika oli asettunut entiseen kotiinsa Lehviin neulojaksi. Häntä pyydettiin poikkeamaan entisten tuttavien luo, mutta lapsia hän kehoitti sillaikaa jatkamaan matkaansa hiljalleen.

      Uuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää yksin osaavansa perille.

      – Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa paikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta. Mikä konsti se nyt on! – puhui hän luottavaisena.

      Kylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi ja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja soraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin suoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli uusi kylä vastaan.

      Lapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain jaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan Kotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.

      – On siellä kaupungissa monta suurta porttia, – sanoi Anja.

      – Mimmoista porttia? – tokaisi Uuras epäilevänä.

      – On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.

      Uuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.

      – Vai on, – sanoi hän huoaten.

      – Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan luuranko! – sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi ihmetellä.

      – Narraat.

      – On se, sitä sanotaan museoksi, ja minä kävin sitä isän kanssa katsomassa.

      – Oliko se niin suuri kuin minun kotini? – kysyi Uuras levittäen silmiään.

      – Sekö museo?

      – Niin.

      – Häi, suurempi. Se on kivimuuri, ja siinä on paljon, paljon huoneita ja kaikenlaisia eläimiä.

      Anja kertoi ja Uuras kyseli, ja näin keskusteluunsa vaipuneina he marssivat ensimmäisessä tienhaarassa väärälle suunnalle.

      He olivat kulkeneet jo pari tuntia odotellen ensimmäistä tienhaaraa tulevaksi, kun kuulivat junan viheltävän.

      – Nyt on tultu väärään, – sanoi Uuras, ja he kääntyivät takaisin, mutta väsymys alkoi vaivata varsinkin Anjaa, jonka jalat olivat käyneet kovin aroiksi.

      Uuras astui nopeammin ja otti lakin päästään, pyyhkien tukantupsua pois otsaltaan. Hän levitti puolivillaisen harmaan takkinsa liepeet ja oli käärinyt pitkät housunlahkeet polviin saakka ylös saadakseen vilpoista.

      Anjan oli vaikea seurata, vaikka olikin vain pieni eväsnyytti käsivarressa heilumassa ja hattu ja kengät toisessa kädessä. Hän oli harvinainen ilmiö täällä metsässä kaupunkilaispuvussaan ja suuri, vaalea tukka osaksi palmikoituna, osaksi valloillaan, sillä Henriikan sitomat "piiskannauhat" valuivat aina solmuista auki ja tipahtivat tielle, kun vain saivat kylliksi aikaa. Tällä matkalla ne tosin olivat kestäneet lukemattomia heilahduksia ja nykäyksiä, heittoja ja sipaisuja edestä taakse, mutta lopulta tipahtaneet tielle jättäen vangittavan tukan omiin valtoihinsa tyttösen hartioille.

      He pysähtyivät kumpikin eri puolelle tietä kuultuaan takaa rattaiden ratinaa. Sieltä tulivat suuret nelipyöräiset vaunut. Niiden lähetessä lapset näkivät, että vaunuissa istui yksinäinen nainen ja ajaja kuskipukilla.

      Kun vaunut pääsivät kohdalle, pysähtyivät ne, ja nainen kysyi:

      – Minne te olette menossa, lapset?

      – Kirkkoon, – sanoi Uuras hetken kuluttua, sillä hän oli niin kiintynyt katselemaan parihevosia, upeita valjaita ja kauneudesta säteilevää rouvasihmistä, ettei aivan heti osannut vastata.

      – Sinne