Työn kourissa. Anttila Selma

päivänä kevätkesällä nousi sepän kujaa pitkin, joka erosi maantiestä suoraan valkoista asuinrakennusta kohti, hevoskuorma, jossa oli kaikenlaista muuttotavaraa. Leveä, sivusta vedettävä puinen sänky, kiikkutuoli ja suuri fiikus olivat siinä huomattavimpina, ja niiden alla ja ympärillä kiuluja ja saaveja, vaatteita, mattoja, pärekoppia kaikenlaisia ja ylimmäisenä ompelukone.

      Kuorman vieressä taivalsi pitkä ja hento naisihminen, ja hänen jäljessään hyppeli vähän toisella kymmenellä oleva vaalea tyttö lyhyessä töppöhameessa, joka teki hänet oudoksi ilmiöksi tällä seudulla, missä pikkutytötkin käyttivät nilkkaan saakka ulottuvia hameita. Hänellä oli pieni olkihattu pääntyttyrällä, ja pitkä tukka hulmusi vapaana hartioilla irtaantuneena palmikoista, joista toinen vielä nimeksi oli pysynyt koossa, mutta pyrki luonnolliseen vapauteensa. Tyttönen hyräili polkansäveltä ja juoksi kilpaa varpusten kanssa, jotka hyppelivät maantiellä tai iloisesti sirkuttaen lentelivät edestakaisin. Kuorma pääsi vihdoin kujaa myöten ylös mäelle asti. Sepän emäntä katseli Uuraan kanssa akkunasta ja meni tulijoita vastaan, kun he saapuivat portin kohdalle.

      – Päivää!

      – Päivää, päivää!

      – Terveisiä Helsingistä. Nyt sitä sitten tullaan, – sanoi vaimo.

      – Niin kai, – myönsi sepän emäntä. – Ja tämäkös sitten on Anja?

      – Onhan se… niiaa nyt nätisti, – kehoitti vaimo.

      – Olisikos aikaa käydä sisään? – kysyi emäntä.

      Kyytimies oli kuormansa kanssa pysähtynyt tielle ja poltteli piippua.

      – Mitä tämä isäntä sanonee, – arveli vaimo katsoen hevosmieheen.

      – Mitäs siitä, hyvä on aina hyvä, kun kerran kutsutaan. Ja kaihan se kahvi näille matkalaisille hyvää tekee, – selitteli ukko. – Ja kylmänä siellä on kaikki paikat Tupalassa. Viekö muuri enää savuaankaan ilman laittamista, kun koko talven on kylmillään ollut.

      – Henriika tekee sitten hyvin ja käy tänne esituvan puolelle ja Anja ja isäntä myös.

      Uuras oli kovin utelias näkemään läheltä näitä tulokkaita, joita oli odotettu jo pari viikkoa, ja vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt mennä pajaan isälle palkeita painamaan, istui hän vain tukevasti tuvan pöydän päässä ja tarkasteli hiukan ylenkatseellisesti pienen tytön kaupunkilaista ulkomuotoa. Hän oli siinä iässä – kolmentoista – jolloin pikkutytöt eivät viehätä naisina, vaan ainoastaan leikkitovereina. Ja sepän Uuraalla oli siinä suhteessa hyvin suuret vaatimukset, mitä reippauteen tuli.

      Lapset katselivat toisiaan salavihkaa ääneti, Anja heilutellen jalkojaan leveässä, kahdenistuttavassa kiikkutuolissa keskellä tupaa ja palmikoiden tukkaansa suu mutussa ja katse tähdättynä alas pitkin pienen, nykeröisen nenän vartta. Hän oli harvinaisen vaalea lapsi, melkein valkoinen tukka kuin pehmeää silkkiä ja silmät siniharmaat, kasvojen väri tervettä ahavoittunutta punaa ja hiukan kesineitä täpliä kaulalla ja leuassa. Aurinko oli liian rutosti pidellyt arkaa ja hienoa kaupunginlapsen hipiää pölyisellä maantiellä.

      Mitä kauemmin Uuras tyttöä katseli, sitä enemmän teki mieli vetää hänet pois kiikkutuolista tukkaansa letittämästä.

      – Tule pihalle! – sanoi hän viimein malttamatta katsella loputonta hommaa.

      Tyttö nosti päätään ja katsoi valkoisten silmäripsiensä alta poikaan kuin uneksiva, joka ei luullut olevansa todellisuudessa.

      – Minne pihalle? – kysyi hän hitaasti.

      – Tuonne aitan eteen, – sanoi Uuras, jolla oli omat syynsä houkuttaa sinne.

      Vikkelästi kapusi sitten Uuras portaita ylös aitan rintelille ja nousi seisomaan kapealle johteelle.

      – Jos putoot! – huudahti tyttönen säikähtyneenä.

      – Mitäs annat, niin loikkaan täältä maahan? Tyttö katsoi hätääntyneenä ympärilleen.

      – Älä loikkaa, sinuun sattuu.

      – Pyh, vai sattuu, en minä ole mikään likka! – ja samassa hän hyppäsi maahan, ponnahti koukistetuin polvin kuin pallo ensin maasta ylös ja kaatui sitten suinpäin nenälleen nurmeen.

      – Sattuiko? – kysyi tyttö järkytettynä, mutta omalla rauhallisella tavallaan, jota vilkas poika ei voinut ymmärtää.

      – Loikkaisin paljon korkeammaltakin, vaikka aitan katolta saakka! – kerskui Uuras. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen, sillä tyttösen uinailevaan katseeseen oli tullut eloa ja säteilyä, ja ahavoittuneet posket hehkuivat punaisina, samalla kuin puoliavoin suu näytti lohjenneiden maitohampaiden tyhjät välit ja uudet valkoiset tulokkaat, jotka vielä olivat keskenkasvuisia.

      – Mikä sun nimesi on? – kysyi Uuras.

      – Anja. Entä sinun?

      – Uuras se on! – sanoi poika.

      Samalla he kuulivat Anjan äidin kutsuvan, ja Anja vietiin kahvia juomaan.

      Hetken kuluttua oli muuttokuorma jälleen matkalla päämääräänsä kohti Tupalaan, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän sepältä. Tupala oli ollut Henriikan isän asuntona. Siellä oli ukko aivan yksin elellyt senjälkeen, kun tytär oli mennyt naimisiin ja muuttanut pääkaupunkiin, jossa hänen miehensä oli poliisina. Nyt olivat Henriikan isä ja mies kuolleet samoihin aikoihin ja Henriika palasi tyttärineen Tupalaan.

      Äitinsä kehoituksesta Uuras meni muuttoväen mukana auttaakseen purkamaan kuormaa.

      Sepältä eteenpäin mennessä tie kävi kapeaksi, ruohottuneeksi ja kiviseksi. Paikoittain se oli kuoppaista, kirren murtamaa, jotta täytyi ottaa ompelukone alas korkean kuorman päältä ja muutenkin purkaa raskaimpia esineitä metsään toisen kerran haettavaksi.

      Kävelijöillä oli kaitainen, pehmeä polku tienviertä pitkin, ja metsässä soi lintujen liverrys vaaleanvihreäin puiden oksilla, missä lehdet olivat vielä hentoja, läpikuultavia ja silkinhienoja. Mansikka kohotti nuppujaan mättäistä tehden ahkerasti yhä uusia kukkia. Purot solisivat kiidättäessään kevään myöhästyneitä tulvavesiä kiireisesti pitkin niittynoroa isoon jokeen sepänmäen sivuitse.

      Lapset pysähtyivät katselemaan suuren koivun kantoa, joka oli talvella sahattu poikki. Nyt kevään tultua sen nesteet olivat nousseet maasta puunsoluja myöten kannon päähän kuohumaan valuakseen maahan ikäänkuin imettäen silkkilehtistä vesaa, jota sen juurella kasvoi aivan tukuttain.

      – Se oli suuri koivu, – selitti Uuras, – ja se vietiin talvella Kotkan kartanoon, sinne meidän pitäjän kirkolle. Sinne on tullut uusi herra ja se rustaa.

      – Mitä se niin rustaa? – uteli Anja.

      – Sillä kuuluu olevan tytär, ja se menee naimisiin, ja siellä kartanossa tulee häät.

      – Onko se kaunis?

      – Sekö kartano? – kysyi Uuras.

      – Se tytär.

      – Mitäs siitä, en minä tiedä.

      – Oletkos nähnyt?

      – En, mutta ensi pyhänä menen kirkkoon. Se on tien vieressä, ja siellä kuuluu olevan portti auki näin keväällä, kun ei vielä varasteta omenia.

      Anja olisi tahtonut kuulla enemmän siitä kartanon tyttärestä, mutta Uuraan ajatukset kieppuivat itse kartanossa ja sen portissa.

      – Siellä kuuluu olevan portinkehä niin korkea kuin rakennus, ja siinä on ovet kuin kirkossa, niin on äiti sanonut. Ja kun minä pääsen maailmalle, rakennan kartanon ja sellaisen portin, – vakuutti hän seisten metsässä hajareisin, kädet housuntaskuissa ja tukka pörrössä.

      – Niin, mutta minä