Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

kyllä", myönsi kalastaja, "oli siitä puhetta."

      "Missä tarkoituksessa siis?"

      "Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin Englantiin?"

      "Se on totta", virkahti Monk mietteissään.

      "Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija… tiedättehän, mylord, Willem II…"

      "No?"

      "Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan."

      "Ahaa, oletko kuullut sellaista?"

      "En, mutta niin luulen."

      "Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?" sanoi Monk.

      "Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme muustakaan."

      "Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

      "Parastani teen, mylord."

      "Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?"

      "En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord."

      "Kuinka niin?"

      "Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille."

      "Millä oikeudella?"

      "Väkevämmän oikeudella."

      "Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa."

      "Olette hyvin jalomielinen, mylord."

      "Ja täyden arvon mukaan."

      "Niin paljon en pyydä."

      "Mitä siis pyydät?"

      "Saada vain poistua täältä."

      "Minne? Kenraali Lambertinko luo?"

      "Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun minulla ei enää ole kaloja?"

      "Kuuntele minua kuitenkin."

      "Kyllä kuulen."

      "Neuvon sinua…"

      "Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

      Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä jonkun verran epäluuloisena.

      "Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

      Laivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:

      "Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan."

      "Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut, ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

      "Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että jään."

      "Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

      "En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

      "Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi."

      "Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni jonkun kirvesmiehen."

      "Mitä varten?"

      "No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

      "Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni."

      "Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja. "Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

      "Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

      "Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

      Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa telttaan kutsumattomana.

      "Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

      Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella, jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

      "Ja kuka se aatelismies on?" kysyi kenraali.

      "Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut ottaa vastaan."

      "Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua."

      "Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?"

      "Tuotakoon hänet tänne."

      "Käytämmekö mitään varokeinoja?"

      "Millaisia?"

      "Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen."

      "Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa, jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin, Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

      "Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee ja kuulee, muttei ymmärrä.

      "Kas, minä unohdin!" sanoi Monk.

      Ja kalastajaan kääntyen hän virkkoi:

      "Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle hetimiten."

      "Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn saattamana.

      Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

      Mutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.

      "Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

      Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista