Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne toimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte muille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa päänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole tuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat kuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa ja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se tappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää sen verran kuin voin teille sanoa."

      Kaikki keräysivät uteliaina hänen ympärilleen.

      "Tulkaa likemmä", jatkoi d'Artagnan, "jotta ylitsemme lentävä lintu, hiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi meitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille ilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat vahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen havaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia, jotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me kaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun meitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me kykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät, nokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää emmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme mahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa seikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä kiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni ottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos teidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet merielämää…"

      "Ka, siitä ei ole mitään hätää!" virkahti muuan d'Artagnanin palkkasoturi; "minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen vankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali."

      "Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!" sanoi d'Artagnan. Hän lausui ihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen laivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin. Mutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis, jättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti täydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.

      "Ja minulla", ehätti toinen huomauttamaan, "sattuu olemaan setä, joka johtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin aluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä osavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi."

      Tämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin; hän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La Ciotatissa.

      Kaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa eräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä hävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin päällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että merivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä huimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.

      Nyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin täsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään Haagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten matkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin harkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua kokoonnuttava Haagin päätorilla.

      D'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan kaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi saattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi eivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä asussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten kateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän pidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista pukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.

      Näille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan, d'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan. Hän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä, missä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista kauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat tuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä kannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää varmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan paljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti hänestä pettämättömältä.

      Kahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen koolla Haagissa.

      D'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat sillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt enemmän tai vähemmän tylysti.

      Hän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella ja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.

      Hän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun Willem II: n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää, että Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä myötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja että pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen taloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä merenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.

      Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

      D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä, mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II: n mietteissään ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

      D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu jalkojensa alla.

      Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren, joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.

      23.

      Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa

      Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka hallitsi itseään ihan yksin, – ja sen ylistykseksi on sanottava, että sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, – muuan kohtaloitten kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain askelin