Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

Atos ja opas läksivät liikkeelle.

      "Se on mahdotonta!" tuumi Atos itsekseen. "Kuinka saatoin kuvitellakaan mitään niin järjetöntä!"

      "Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi", sanoi Monk kalastajalle.

      He eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka oli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se hiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi tienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.

      Kaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka valkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.

      Kotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle luostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui rauhallisesti eräässä komerossa, – niin varmoja oltiin siitä, että mitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.

      "Nämä miehet eivät häirinne hankettamme?" sanoi Monk Atokselle.

      "Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos teidän korkea-arvoisuutenne sallii."

      "Olette oikeassa."

      Niin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme tunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat päässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja eteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli takimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen takinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen kyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin ja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.

      Rakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa eheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet pihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen sammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä, rautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli pirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä yölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina liihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot heiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä näky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut ihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen lähestyessään.

      Atos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi edestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet yksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se sijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä hän pysähtyi.

      "Olemme perillä, kenraali", hän ilmoitti.

      "Tuossa siis on se paasi?"

      "Niin."

      "Aivan oikein, – näenkin renkaan; mutta se on ruostunut kiinni laattaan."

      "Tarvitsisimme kangen."

      "Se on helppo saada."

      Katsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman vahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli tunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.

      "Onko sinulla veistä?" kysyi Monk kalastajalta.

      "On, monsieur."

      "Katkaise sitten tuo puu."

      Kalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli saatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.

      "Pysähdy tuohon", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen.

      "Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi."

      Mies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli hänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin taakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova, osuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin pitkän matkan takaa etsimään.

      "Tässä nyt olemme", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä muistokirjoitusta.

      "Niin näkyy", myönsi toinen.

      Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle välttelykeinon:

      "Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita muistopatsaita on murskattu?"

      "Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan koskemattomaksi."

      "Se on totta", sanoi Monk.

      Atos tarttui vipusimeen.

      "Voinko auttaa teitä?" kysyi Monk.

      "Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."

      Monk kohotti päätänsä.

      "Mitä tarkoitatte, monsieur?" kysyi hän.

      "Tahdon huomauttaa… Mutta tuo mies…"

      "Malttakaahan", sanoi Monk, "käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan kokeen."

      Monk kääntyi kalastajaa kohti, jonka varjokuva näkyi lyhdyn valossa.

      "Come here, friend", virkkoi hän käskevästi.

      Kalastaja ei hievahtanutkaan.

      "Hyvä on", jatkoi kenraali, "hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua englanninkieltä, jos suvaitsette."

      "Mylord", vastasi Atos, "olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä tilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet kysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet ymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä pyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord."

      "Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin", ajatteli Monk. "Eipä väliä, – tahdon nähdä, miten tämä on päättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole… Ystäväiseni", virkkoi hän kalastajalle, "mene takaisin ylös portaita ja pidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään."

      Kalastaja liikahti totellakseen.

      "Jätä lyhtysi", jatkoi Monk; "se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa sinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle."

      Kalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle ja katosi porrasholvin alle.

      Monk meni ottamaan lyhdyn ja siirsi sen pilarin juurelle.

      "Kas niin", hän sanoi, "rahojako tähän hautaan tosiaankin on kätketty?"

      "Niin, mylord, ja viiden minuutin kuluttua ette sitä epäile."

      Samassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että vipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja pian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi paakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä voimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien pystyvän.

      "Mylord", sanoi hän, "tässä nyt on se muuraus, josta teidän korkea-arvoisuudellenne mainitsin."

      "Niin, mutta