Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

lainehtivan Boulognen edustalla, – ja ne vierailut olivatkin aivan lyhytaikaisia.

      Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä, ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin rannikkoa.

      Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

      D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä kunnon kumppaneita.

      Hän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.

      22.

      D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp: n valtuutettuna

      Grand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli yhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle; muutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun kumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta kaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan sataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä ravintolaan.

      Hetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit uhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa silmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan puhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.

      Peliä jatkui kuitenkin.

      Eräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan vartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan muun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa kiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja välinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.

      Rettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja vuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille kasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle. Samassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä hopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä matruusien tapellessa keskenään.

      Ainoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen asettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta tämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he näköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain jalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän pöytänsä alle.

      Kaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa meteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät kapuavat ylös välttääkseen kastumista.

      "Kas, kas", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista ei jäänyt huomaamatta, "sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia, tyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani sattunut hyvin!"

      Äkkiä hänen huomionsa kääntyi toiseen kohtaan huonetta.

      Ne kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat nyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat malttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä suuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään pienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut Jumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän välikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen heristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.

      Tämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti aiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen muukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu matruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti kiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti liittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan kimppuun.

      Yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta varomattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän iski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli sortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet seitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan, että selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät kumppaniansa auttamaan.

      Ovelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja heidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä ahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.

      Isäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat uteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin rymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.

      Pariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista taktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä suuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa ison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin jättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan matruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät aseinaan puupukkeja.

      Lattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin ja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä astui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka osuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti mylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että d'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.

      "Mistä on kysymys?" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin Neptunus lausuessaan quos ego.21

      Silmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta – roomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme – jokainen d'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä, taukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.

      Matruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja kolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen ryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen tehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.

      Pariisilaiset pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kumarsivat päällikölleen.

      Grand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia d'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää ansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten aikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.

      Palkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa, puhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.

      Mutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti tarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja kohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa toistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla, edessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää odottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden vimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.

      Vasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin, hymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi rauhoittavasti viitaten kädellään:

      "Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette luotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä nousemaan keskinäiseen hävitystyöhön."

      Kaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin ruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti.

21

Merenjumalan keskeneräinen uhkaus Vergiliuksen Aeneidissä. Suom.