Äiti. Benedictsson Victoria

On oikein suloista saada vähän liikutella jalkojaan. Ajatukset luistavat niin hyvin kävellessä."

      "Siitä on jo kauan kun olen sinua nähnyt."

      "Niin, minunhan piti koettaa saada jotakin tehdyksi, ja sitte on minulle tullut tavaksi käydä äitini luona joka ilta, kun en ole teatterissa. Hänellä on niin oivallisia tuoleja – on oikein lepo istua niissä. Jospa minullakin olisi kotona pari sellaista."

      "Tuolienko vuoksi vain käyt sinä siellä?" sanoi toinen hymyillen.

      "En tiedä itsekään. Johonkinhan täytyy mennä, kun väsyy omaan neljään nurkkaansa ja tämä on taas uusinta. Sitä paitsi saa pian tottumuksia, jos ei ole varoillaan. Katson kyllä, että tämä loppuu ajoissa."

      "No miksikä?"

      "Siksi, ettei ylipäänsä ole hyödyllistä saada tottumuksia. Sitä paitsi huomaan, että hän koettaa voittaa minua, hienosti tekee hän sen tietysti, mutta huomaan sen kumminkin. Hän teroittaa yhäti, että minun tulisi tuntea itseni täydellisesti vapaaksi, ja etten tulisi muulloin, kuin milloin minua vaan haluttaa, mutta tunnen tämän kumminkin jonkunmoisena vaatimuksena ja siitä tunteesta minun täytyy päästä."

      "Jahah. Mitä muuten pidät hänestä?"

      "Kyllä. Hän on omituinen ilmiö, olen huvitettu hänestä. Etkö ole koskaan häntä nähnyt?"

      "Näin vivahdukselta hänet asemalla – muistathan…"

      "Hän on merkillinen. Hänessä on jotakin alku-ihmisestä, jotakin niin voimakasta ja lujaa. Kun hän liikuttaa käsivarsiansa, pelkään vaatteiden halkeavan. Jos olisin kuvanveistäjä, saisi hän seistä mallina edessäni – barbaarikansojen kuningattarena… Hänen sielunelämänsä on jotakin niin keskitettyä ja kokonaista, jotakin, joka on kotoisin toiselta aikakaudelta kuin meidän. Hän ei turhia mietiskele, ei kaivertele rikki koskaan, ei milloinkaan ole hän päättämätön ja epävarma. Hän ottaa asian juuri sellaisena kuin se on. Ennen oli miehensä koko hänen maailmansa keskuspiste, mutta nyt pelkään, että siksi tulen minä. Hän ei voi tunteitansa jakaa, hän lahjoittaa ne kokonaan yhdelle. Muuten on hän ihminen, ajatustavaltaan erittäin vapaa ja ajanmukainen – ja se vetää minua puoleensa. Hän on sekä nähnyt että kokenut paljon – hänen kanssaan voi puhella kaikesta. Ja huolimatta barbaarilaisluonteestaan on hänessä jotakin niin tunteellisen hienoa, että hän heti käsittää pienimmänkin väreen toisen mielialassa. Niin, hän tavallaan on kuin ajattelematon, suuri läpsi; olen pari kertaa kuullut hänen nauravan ja se oli jotakin niin vapauttavaa ja virkistävää. Hän nauraa niin raikkaasti ja sydämenkyllyydestä kuin olisi hänellä sisällänsä syvä varasto elämän iloa. Mutta kun hän käy totiseksi, on kuin koko maailma hänen silmissänsä olisi musta ja kuollut. Hän on niin erilainen kuin sinä ja minä ja kaikki nuo muut. Hän on niin kadehdittavan todellinen ja suora."

      "Mikä ylistyslaulu!" nauroi Hedström, muistaen heidän keskusteluaan asemahuoneen etehisessä. "Hän ei siis ollenkaan ole sellainen, joksi häntä pelkäsit?"

      "Eipä sentään ole aivan ilmankaan – muutamissa suhteissa. Tuo säännötön kiertolaiselämä on jättänyt jälkiä häneen. Tuntuu väliin kuin museon johtajatar pilkistäisi esiin – jotakin epähienoutta, joka minua vaivaa. Hän, joka on niin erikoinen ja näyttää niin hienolta kadulla ja vieraiden ihmisten parissa, ei voi olla käymättä huolimattomasti puettuna kotonaan. Hän, joka osaa asettaa kaikki niin aistikkaasti ja kauniisti, antaa tomun maata nurkissa ja sitä on hänen vaatteillaankin. Hän voi olla välinpitämättömästi, huolimattomasti, jopa resuisestikin puettuna. Hän on koettanut välttää sitä, huomattuansa, miten se minua vaivaa; näen kuinka hän taistelee sitä vastaan – mutta se on väkivaltaa hänen tavoilleen ja luonnolleen. Mutta – kuules! – sittenkin on hänellä mitä huolellisemmin hoidetut kädet, jotka koskaan olen nähnyt; suuret kauniit kädet, joita voisi kuvitella muinaisaikaiseen jättiläisveistokuvaan kuuluviksi, ja joilla olisi kyllin voimaa heiluttamaan sepänvasaraa. Sellainen hän on."

      "Tahtoisin mielelläni tutustua häneen?"

      "Voithan seurata minua nyt."

      "Kiitos. Tänä iltana en jouda. Minun täytyy mennä kirjapainolle."

      "No, jonakin toisena sitte. Tule sinne ylös vaan ja kysy minua."

      "No teenpä niin. Hyvästi siksi!"

      "Hyvästi."

      Kun Ville jonkun ajan perästä astui sisälle äitinsä luo, tapasi hän hänet salissa istumassa kirjoituspöydän ääressä.

      "Eipä tunnu saavan oppilaita kielissä", sanoi hän ylöskatsahtaen ja nojaten käsillään kirjoituspöydän aukivedetyn laatikon laitoihin, jossa hän oli pengoskellut papereita. "Olen liian tuntematon ja sitäpaitse on niin paljon tuntien antajoita. Mutta eiköhän venäläinen kirjallisuus liene täälläkin muodissa kuten Parisissa. Jospa koettaisin saada käännöstyötä."

      "Ei siitä tule mitään. Ei riitä, että osaa vaan vierasta kieltä, täytyy myös osata omaansakin."

      Äiti hymyili.

      "Etkö luule minun sitä osaavan?"

      "No, kyllä noin auttavasti, kotitarpeiksi. Sinähän puhut niin säännöllisesti ja kieliopillisesti, että on oikein liikuttavaa – ethän henno edes koskaan sanoa 'inte', vaan aina sanot 'icke' – mutta tämä kaikki ei ole kylliksi. Vaaditaan vielä jotakin, jota kutsutaan 'stiiliksi'."

      "Mitä en osaa, sitä voin kyllä opetella."

      Poika kohautti olkapäitään.

      "Miks'ei. Sinullahan ainakin on voimaa ja pontta", mutta äänessä oli hyvin epäilevä väre.

      "Olen sitä kyllä elämässäni tarvinnut", vastasi hän.

      "Vahinko vain, ettei sitä vähääkään minulle ole ylettynyt."

      "Sinä varmaan et ole koskaan sitä tarvinnut, etkä siis tiedä, jos sitä hyvinkin on."

      "Tarvitseisin kyllä voidakseni tehdä jotakin kunnollista ja päästäkseni johonkin päämaaliin."

      "Kyllä sitä tulee."

      "En tiedä. Joskus luulen niin itsekin; mutta toiste en. Joskus tuntuu kuin sitä kumminkin tulisi, jos elämä uhkaisi kuristaa minut kovalla kourallansa ja pakoittaisi minut jännittämään kaikki hermoni. Mutta joskus taas tuntuu kuin ei sekään mitään hyödyttäisi. En katsoisi maksavan vaivaa ponnistella, taivuttaisin vaan pääni hymyillen taaksepäin – ja vaipuisin."

      "Tarkoitatko, ettet voi tehdä työtä?"

      Ääni oli karkea ja kova, kun hän taisteli naamioijaksensa tuskaa, joka pojan puhuessa oli vähitellen hänet valloittanut.

      "Niin", oli vastaus.

      "Odotahan. Annahan elämän vaan oikein rajusti käydä sinuun käsiksi."

      Hymyillen kuunteli poika millä innolla äiti tahtoi vakuuttaa sitä hänelle – ja itsellensä.

      "Pelkään, ettei elämä voi käydä minuun käsiksi, olen halvattu sisällisesti. En tunne koskaan mitään – en koskaan mitään."

      Äiti katseli häntä totisilla silmillänsä; noilla silmillään, joidenka elinvoimaa uhkuvaan pohjasäveleesen yhtyi nyt toinenkin ilme. Niin toivottomana ja autiona soi hänen korvissaan tuo tunnustus, joka sanottiin niin keveästi ja näennäisesti niin huolettomalla äänellä. Se ahdisti hänen rintaansa – tuo nuori ihminen, joka sanoi olevansa sisällisesti hervoton, oli vasta 25-vuotias ja se oli hänen poikansa.

      "Tahtoisin mieluummin kärsiä", jatkoi tämä, "vaikkapa mitä tahansa, kun todella voisin jotakin tuntea."

      Tuli hetken hiljaisuus.

      Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita. Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa, mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa