Äiti. Benedictsson Victoria

että tämä oli vallan erinomainen neekerityyppi."

      "En, mutta sinä varmaan olet sivistynyt?"

      "Minä olen nälkäinen minä. Tekisipä melkein mieleni teurastaa sinut, ellet olisi niin raaka."

      "No, mitä raakuuteen tulee – "

      "Niin, ja sitä paitse en pidä lampaan päästä."

      "Etkö? Sinä, joka olet niin itserakas."

      "En, se on pahinta, mitä tiedän. Etkä ole koskaan sitä huomannut?"

      "Kyllä, kun on kysymys ruuasta. Muutoin kyllä et pidä niinkään tarkkaa väliä, sellaisessa, joka ei näy."

      "Mutta silläpä on väli" – hän heitti sivulle tarkoittavaisen katseen.

      "Uh, tämä on jo niin vanhalle tämä."

      "Eikä asia kumminkaan paremmaksi tule."

      "Voitko pysyä aisoissasi sen verran aikaa, että kertoisit, mitä tiedät Villen äidistä?"

      "Täytyy kai koettaa. Oletko kuullut puhuttavan Zimmermannin anatoomisesta kokoelmasta?"

      "En."

      "Seiso hiljaa sitte hetkinen, että saat sen päähäsi."

      "Meidän Zimmermannimme isoisä kulki näytellen anatoomista kokoelmaa, jonka hän oli perustanut ja sen, joka ei sitä tuntisi, täytyy todellakin olla nuoren ja mitään tietämättömän, kuten sinä."

      "Hänen isoisänsä? Mikä hänen nimensä oli?"

      "Zimmermann, Zimmermann! Seiso yhdessä kohdin, muutoin et saa sitä koskaan päähäsi, tällä vanhalla – esi Zimmermanilla, jos niin saa sanoa – oli apulaisena nuori lääketieteen tutkija, joka matkusteli mukana nähdäksensä maailmaa, ja joka lopuksi sai sitte koko homman haltuunsa. Vanha Janne oli ollut naimisessa erään kreolittaren kanssa, mutta oli nyt leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, aivan kuten romaaneissa. Kun tuo tyttö oli 16-vuotias, meni hän lääketieteilijän kanssa naimisiin. Vanhus oli väsynyt vaeltelemiseen ja antoi nuorten jatkaa kiertelemistä laatikoineen. Itse asettui hän asumaan erääseen huvilaan Helsingborgiin ja eleli rauhassa osakseen tulevilla tuloilla. Mukavuuden vuoksi otti lääketieteilijä, jonka nimi kenties oli vain Pettersson – tuon upean nimen Zimmermann, ja sepä se varmaan onkin ainoa, mitä Ville on saanut periä koko komeudesta."

      "Onko ukko kuollut?"

      "Hänkö? Molemmat ovat kuolleet sekä numero ensimmäinen että numero toinen. Ja tämä nainen oli siis ensimmäisen tytär, toisen leski ja kolmannen äiti. Hän seurasi aina miestään, mutta poika jätettiin vanhuksen luo Helsingborgiin, ettei hänen kasvatuksensa tulisi kovin kirjavaksi. Sen vuoksi ei hän juuri ollenkaan tunne äitiänsä, eikäpä ollut sen tutumpi isänsäkään kanssa. – Nyt on kokoelma myyty ja leski asettuu tänne pitääksensä vaarin Villystänsä, joka kyllä sitä tarvitsee, jos hän on sukuunsa. Tuo numero toinen vainajista oli varmaankin kevytmielinen mies; kaikessa tapauksessa teki hän lopun rahoista, mitä hän vaan käsiinsä sai; eipä taida olla paljoa jälellä. – No, käsitätkö jo?"

      "Kyllä."

      "Jumalan kiitos! Sitte voin katsoa tehneeni jo kelpo työn näin aamun liepehellä – ja nyt saat tarjota aamiaista."

      Hotellissa olivat äiti ja poika saaneet matkatavarat järjestykseen ja olivat nyt kahdenkesken kylmässä huoneessa, jonka uunissa vastasytytetty valkea vastenmielisesti kituutti.

      Kumpikaan ei tuntunut oikein tietävän, mitä piti sanoa.

      Äiti seisoi ikkunan vieressä katsellen ulos torille: poika, joka istui kauempana, tarkasteli häntä puoleksi suljetuin silmin, pilkallisen näköisenä, ikäänkuin hän sanoisi: tämä kuvaa nyt perhe-elämää.

      Ei kummassakaan havaittu merkkiäkään hellempiin tunteisiin. Poika päinvastoin oli aivan vihollismielinen. Ikkunasta virtaavaa valoa vasten näki hän äidin seisovan ikäänkuin ebenholtsiin veistettynä. Pää kohosi hänen olkapäistään lujannäköisenä, kuin ei sitä koskaan voisi taivuttaa.

      Viimeinkin kääntyi hän, katsoi poikaansa ja sanoi:

      "Me olemme vieraita toisillemme."

      "Niin olemme."

      Poika istui kiikutellen jalkaansa ja katsellen yhäti häntä yhtä ivallisen näköisenä.

      "Se on ollut minun syyni", jatkoi äiti tyyneellä, selvällä äänellänsä, melkein puhuen liiankin säännöllistä kirjakieltä.

      "Jumalan tähden! jättäkäämme selvittelyt!" keskeytti tämä hermostuneesti. "Sanat sellaiset kuin 'syy' ja 'velvollisuus' ovat nyt kerrassaan pannaan julistetut ajatuspiiristäni. Jokainen toimikoon luontonsa mukaisesti. Niin teen minä ja kun muut tekevät samoin, ei siinä mielestäni ole mitään merkillistä."

      "Antauduin niin kokonaan isällesi, ettei mitään jäänyt sinulle."

      "Niin sinun pitikin tehdä, kun se oli luonnollista sinulle."

      "Tunnetko vastenmielisyyttä minua kohtaan?"

      "En, jumal' auttakoon! Mutta tästä keskustelusta emme viisastu mitään; se vaivaa vaan meitä molempia. Puhelkaamme jostakin muusta. Kuinka oli matkalla?"

      "Kiitos hyvin."

      "Aijotko jäädä tänne asumaan?"

      "Muutamaksi aikaa ainakin."

      Seurasi vaitiolo.

      "Et ole kirjoittanut minulle kertaakaan näinä viime vuosina?"

      "En ole. Mitäpä kirjoittelu maksaisi, kun kumminkin jää vieraaksi toisillensa."

      "On niinkin. Mutta älkäämme olko sitä enää. Minulla on paljon takaisin voitettavaa."

      "Kuuluupa siltä kuin puhuisit jostakin laiminlyödystä velvollisuudesta. Koska puhe on osunut tälle alalle, niin tahdon sanoa sinulle suoraan ajatukseni. Minkälaiseksi suhde välillämme muodostuneekaan, täytyy sen ensi ehtona olla vapaus. Välillämme ei saa olla mitään tavanmukaista velvollisuudentuntoa. Ei mitään vaatimuksia! Ei mitään oikeuksia! Ei pakkoa minkäänmoista!"

      "Kuka puhuukaan pakosta?" sanoi äiti. "Älä ole peloissasi; minulla ei ole suhteesi mitään liikoja toiveita. Aluksi soisin vaan, ettet tarkoituksella minua väistäisi"

      "Sitä en teekään, niin kauvan kuin huomaan, ettet minulta mitään vaadi – sukulaisuutemme nojalla." Viime sanat lausuttiin hieman ivallisella painolla. – "Mutta siinä tapauksessa tiedän kyllä luontoni nousevan vastaan – tahtomattanikin."

      "Se on siis päätetty", sanoi äiti iloisesti. Taaskin seurasi tuokion vaitiolo, kunnes hän jatkoi:

      "Tahtoisitko, koskapa tiedän sinusta niin vähän – vastata aivan lyhyesti vaan muutamiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin tunkeilevia?"

      "Kyllä. Kysy vaan."

      "Oletko jo aivan lopettanut lukusi?"

      "Yliopistolukujani tarkoitat kai?"

      "Niin."

      "Ne lopetin jo kaksi vuotta sitte."

      "Sinunhan piti suorittaa kandidaattitutkinto, kuulin ma?"

      "Kyllä, mutta en sitä suorittanut."

      Hän koetti kaikin tavoin näyttää niin epäystävälliseltä kuin suinkin. Erityisesti antoi hän painoa sanalle "sinä", huomauttaaksensa tasa-arvoisuussuhteesta heidän välillään. Koko hänen tavassaan oli jotakin teennäistä kömpelyyttä.

      "Ja mitä olet tehnyt koko tämän kolmen vuoden ajan? Kirjoittanut teatterille – niinkö?"

      "Niin, yhden yksinäytöksisen kappaleen."

      "Yksinäytöksisen kappaleen, kolmessa vuodessa?"

      "Niin, ja yhden pienen novellikokoelman" – hän antoi painoa sanoille yhden ja pienen, ikäänkuin uhalla.

      Äiti hymyili.

      "Ja mitä aijot nyt?"

      "En aijo koskaan