Äiti. Benedictsson Victoria

Hän kuuli kynän rapinan, näki sivun täyttyvän toisensa perästä ja hän voi seurata ilmeiden vaihtelevaa leikkii pojan kasvoilla. Joskus teki tämä ääneenkin jonkun muistutuksen, mutta äiti ei vastannut koskaan, eikä toinen vastausta odottanutkaan.

      Kun hän oli saanut valmiiksi ja nousi, kasvot punoittavina ja täydellisesti tyytyväisen näköisenä, silloin voi joskus hänen harmaista silmistänsä pilkistää esille jotakin niin nuorta ja elämänkuntoista. Ja kun äiti kerran oli sen ilmeen nähnyt, etsi hän alati sitä ja sitte voi hän istua koko illan ja iloita siitä.

      Näin perehtyi äiti vähitellen poikansa ajatusjuoksuun; hän alkoi tulla tutuksi hänen henkilöidensä kanssa ja käytti sitä hyväkseen houkutellakseen häntä puhumaan. Mitä William keskustelun tavoin oli kertonut, kirjoitti äiti hänen mentyänsä. Väliin oli tulos niukka, mutta kun sepittelijä oli oikealla tuulella, heryivät sanat ikäänkuin itsestään.

      Sellaisina iltoina ei vaadittu äidiltä niinkään vähän vaivaa ja aivojen ponnistusta, ensin seuratakseen mukana, ja sitte muistaakseen kaikki ja saadakseen vihdoin kirjoitetuksi. Hän voi istua kirjoituspöytänsä ääressä myöhään yöhön, mutta hänen sitkeä kestäväisyytensä ei koskaan rauennut. Ja seuraavana päivänä kun poika tuli, pani äiti työnsä hänen eteensä, vaatimattoman näköisenä. William otti paperit, luki ja pisti taskuunsa, tai istuutui hän, korjaili ja muutteli.

      Kiitosta ei hän koskaan lausunut, se soti hänen periaatteitansa vastaan. Ei sitä tarvittukaan; äiti kumminkin huomasi milloin hän tuli iloiseksi.

      Kuten sanottu, kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta sitte William alkoi väsyä. Turhaan koki äiti houkutella esille tarkempia pikku piirteitä toimivista henkilöistä. Niinpian kun hän kosketti sitä kieltä, kävi William hermostuneeksi ja levottomaksi. Äiti huomasi sen ja lakkasi. Hän ei uskaltanut enää kysellä, hän tiesi että William olisi pitänyt sen jonkunlaisena kokeiluna henkisen holhousvallan saavuttamiseksi, ja silloin vetäytyisi hän jälleen kokonaan kuoreensa.

      Ainoa mitä hän voi, oli odottaa ja ottaa ajasta vaarin.

      Äiti sitä paitse oli melkein varma siitä, ettei poika tehnyt mitään työtä. Hänen kasvojensa ilmeesen oli tullut jotakin niin velttoa ja halutonta ja hänen äänestään, puhuipa hän sitte mitä tahansa, kaikui jälleen tuo entinen välinpitämättömyys ja kylmä epäilys.

      Eräänä päivänä tuli William tavallista aikasemmin ja tuntui olevan entistä huonommalla tuulella.

      Äiti oli juuri päässyt päivälliseltä ja Molly korjaili ruokia pois.

      Alkoi hämärtää ja mulatti aikoi sytyttää kattolamppun, vaikkei kello ollut enempää kuin puoli viisi.

      "No, älähän nyt. Anna olla sytyttämättä", sanoi William. Emäntä antoi viittauksen ja palvelijalle tuli aika kiire painaa lampunlasi paikalleen, jonka tehtyään hän vaiti, kuten tavallisesti, mennä tuputteli menojaan.

      William siirsi tuolin ja istuutui kamiinin luo, jossa hiilet vielä vähän hehkuivat. Äiti istui akkunan ääressä katsellen kaupunkia, jossa ensimäiset katulyhdyt alkoivat levittää loistettaan. Näin istuivat he vaieten hetken, kumpikin omiin katselmiinsa vaipuneina.

      Lopuksi kuului tuolta kauempaa tuolilta kiusaantuneella ja hermostuneella äänellä:

      "Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä – rämsyistä ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."

      "Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."

      "Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän – ja sitte tehdä tuhertaa työtä. – Mutta minä en tee sitä enkä tätä."

      "Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"

      "En viitsi."

      Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.

      "Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa – sanottu: verellä kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä todellakin tämä lausetapa on paikallaan."

      "Mikä kirja se on?"

      "Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan… Sitä paitse on sille jo osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt siihen arvoon."

      "Siihenhän sinulla kyllä on vielä aikaa", sanoi äiti, koettaen hymyillä, mutta hymy oli kuollutta ja väritöntä, hänestä itsestään tuntui kuin kuultaisi tuska sen lävitse. "Ei. En voi tehdä enää mitään. Kaikki on nyt sanottu, kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa – minä en voi koskaan tehdä sitä paremmin ja se tunne painaa minut maahan. Se on huono kirja – niin kyllä, tavallaan, taideluomana, kokonaisuutena; tietysti jää vähempiarvoiseksi ulkonainen taiteellinen kauneus, kun syventyy yksityisseikkoihin ja kirjoittaa veristynein silmin ja vapisevin käsin. Mutta se on kirja, jollaista voi vain kirjoittaa kerran elämässään, sillä sen kirjoittamisella on tekijä piirtänyt veripiirron omaan rintaansa. Se on nykyajan nuorison surkea tunnustus; sellainen on kohtalomme, niin tuhlautuu elämämme ja itse turmellumme. Tahtoisin uhalla huutaa sen kaikkein kuultavaksi se on totta, se on totta!"

      Hän puhui käheästi ja matalalla äänellä. Äiti kuunteli hänen ääntänsä, joka oli soinnuton kuin vanhuksen ja sen vaivattu väre koski häneen. Hän ei tuntenut kirjaa, josta hän puhui, mutta aivan vaistomaisesti tunkihe hänelle käsitys tuosta tyhjyydestä ja kolkkoudesta, joka oli perussävelenä pojan mielialassa. Hän näki hänen istuvan siinä kokoonlyyhistyneenä painautuen pehmeätä tuolinselystää vasten, juuri kuin häntä paleleisi. Kuinka mielellään olisikaan äiti mennyt hänen luoksensa, ottanut hänen päänsä käsiensä väliin ja painanut sen povellensa lämmittääksensä häntä oman ruumiinsa lämmöllä; mutta hän ei uskaltanut. Oli eräs sana, jota hän pelkäsi enemmän kuin piiskan lyöntiä, ja hän tiesi, että hän heti saisi sen vasten naamaansa, jos hän koettaisi ilmaista sääliänsä, joka ainiaaksi jäisi vieraaksi ja käsittämättömäksi pojan kylmälle epäilylle. Hän näki mielikuvituksessaan hänen jo vääntävän suutansa ivapuheesen ja viskaavan tuon yhden pistävän terävän sanan, jota hän pelkäsi: hentomielisyyttä. Ja kumminkin – mikä omituinen kaksoisluonne hän oli.

      Istuihan hän – epäilijä itse tuolla hentomielisenä kuin kuka muu tahansa. Mutta pienimmästäkin kosketuksesta, pienimmästäkin viittauksesta siihen että hänen mielialansa ymmärrettiin ja pienimmästäkin lähenemisen kokeesta vetäyisi hän kokoon kuin tuntokasvi, suojaten itseänsä pistopuheella ja ivahymyilyllään.

      Äiti nousi äänetönnä, käveli edestakaisin muutamia kertoja laattialla.

      "Ei, nyt täytyy saada valoa", sanoi hän aikoen painaa soittokelloa.

      William pyysi häntä odottamaan.

      "Se koskee niin silmiin; ja minä menenkin pian. Tänä iltana on premieeri teatterissa – eräs saksalainen ilveily."

      Kun hän oli mennyt, istui äiti kirjoittamaan herra Hedströmille ja pyysi hänen toimittamaan hänelle tuon mainitun kirjan.

      Herra Hedström tuli itse tuomaan sitä. Hän katsoi velvollisuudekseen edeltäkäsin huomauttaa rouva Zimmermannia kirjan laadusta. Rouva Zimmermann ei varmaankaan tietänyt…

      Rouva Zimmermann hymyili vieraansa siveelliselle innolle. Kyllä, hän tiesi kaikki. Mutta hän piti itsensä kyllin vanhana ja kokeneena voidaksensa lukea sen vahingoittamatta sieluaan.

      Herra Hedström näytti miettiväiseltä. "En koskaan sallisi, että Amalia…" sanoi hän.

      Rouva Zimmermann