Äiti. Benedictsson Victoria

kaikkea tätä olet kuletellut mukanasi?"

      "Niin tietenkin. Ne ovat kyllä helppoja kuletella. Isäsi olikin oikea asiantuntija, kun oli kysymys kankaista ja muusta sellaisesta; hän ei koskaan voinut jättää ostamatta, kun hän tapasi jotakin oikein erikoista. Onhan se sentään kuin kulettaisi kodin mukanaan matkalaukussa, sanoi hän."

      Pojan katse kulki hyväillen paksuja mattoja ja aistikkaasti asetettuja kankaita pitkin, jotka melkein kokonaan verhosivat seinän, nurkassa olevaan kasviryhmään ja renkailla vedettäviin akkunaverhoihin.

      "Että tällaisenkin komeron löytää poroporvarillisessa Tukholmassamme!" huudahti hän. "Seisoin ja kuvittelen, että olenkin Konstanttinooppolissa."

      "Älähän! kyllä olemme Tukholmassa. Katsos!"

      Äiti kohotti akkuna-uudinta ja osoitti ulos.

      Kartanon huimaavasta korkeudesta näkyi Norrström ja kaupunki toisella puolella. Laajana ja tasaisena levisi se tuolla alhaalla välkytellen kirkkaita tuliansa virran tummassa kuvastimessa. Kaasulyhtyjen säännöllisistä riveistä loistivat Skeppsbroon sähkölamput sinertävällä valolla – ikäänkuin suuret säihkyvät jalokivet jättiläiskaulanauhassa.

      Tähän yksinäiseen kaupunginosaan, tänne kallionkieleltä katsovaan huoneeseen eivät mitkään äänet ulottuneet tuolta alhaalta levottomasta maailmasta; ilta oli pimeä ja hiljainen, ei näkynyt kuuta ei tähtiä, tuhannet suurkaupungin vilkkuvat silmät loistivat vain, kylminä, sydämettöminä.

      Hän katseli hetkisen sinne alas, mutta sitte kääntyi hän hiljaa luoden katseen äitiinsä.

      Liikkumatonna kuin kuvapatsas, nostetuin käsivarsin seisoi hän siinä pitäen uudinta sivulla ja katsellen kaupunkia. Tuntui kuin ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin totista kuin nämät kasvot, joidenka piirteet omituisen selvästi esiintyivät huoneesta virtaavassa valaistuksessa.

      Hän oli puettu keskiaikaiseen surupukuun, mutta vaikka se olikin huolimaton, ompeleista kulunut ja melkein repaleinen, näytti se kumminkin hyvältä. Tuntui kuin tuo vartalo voisi kaiken kaunistaa.

      "Täällä vallitsee niin syvä hiljaisuus, että tuntu kuin olisi kaukana kaikista ihmisistä, ikäänkuin koki talo voisi jäädä unohduksiin kuin rannalle joutunut laivanhylky", sanoi hän laskien akkunaverhon kädestään, samalla heidän molempien astuessa sisemmä. Ääni oli täyteläinen ja syvä alttoääni, jolla oli melkein miehekäs kaiku. Hän meni keskellä laattiaa olevan pöydän luo, jossa upea kattolamppu levitti valoansa ja alkoi keräillä kangaskappaleita ja nauhanpätkiä, joita hän työnsä aikana oli heitellyt sinne, tänne. Sitte otti hän sukankudelman istuutuen pöydän ääreen.

      "Kun et koskaan lähettänyt minulle novellejasi", sanoi hän hymyillen.

      "Ei se olisi maksanut vaivaa. Ne käsittelevät sinulle aivan vieraita oloja, ne ovat kuvia ruotsalaisen pikkukaupungin ylioppilaselämästä. Sinä olet elänyt tuolla suuressa, vapaassa maailmassa ja minä olen istunut oloissa, jossa kaikki on omaansa tukahduttamaan. Täällä täytyy joko pysähtyä kasvussaan, tai tulla kokonaan kirjoista pois pyyhityksi. Tätä tuskin voit käsittääkään."

      "Olen lukenut novellisi."

      "Milloinkapa olisi sinulla ollut aikaa siihen?"

      Äänessä oli melkein kuin syytös valheesta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

      "Viime yönä", oli vastaus. Ja niin vaikenivat molemmat hetkeksi.

      "Oikeastaan on hyvin merkillistä, että minä paremmin muistan isää kuin sinua", lausui poika vihdoin.

      "Se ei ole ollenkaan merkillistä. Kaikki lapset jumaloivat häntä. Hän valloitti yhtä helposti pienet kuin suuretkin."

      "Olin aivan liian kehittymätön kun viimeksi hänet näin, voidakseni muodostaa oman mielipiteen hänestä, mutta voin nyt käsittää, että hän varmaan oli hyvin tottunut seuramies."

      "Enemmän kuin seuramies. Hän oli syvä, hieno luonne. Joka kerran oli häneen kiintynyt, se ei voinut koskaan enää irroittaa itseään hänestä."

      "Liijoittelet ihailussasi nyt – jälkeenpäin."

      Äiti vavahti, kuin jos nuot sanat olisivat häntä pistäneet ja noista ruskeista silmistä välähti nuhde, ylpeä ja loukkaantunut.

      Poika punastui hiukan.

      "Niinhän aina tehdään", sanoi hän sovittaen. "Ja sitä paitsi eivät naiset koskaan ymmärrä arvostella miehiä, he eivät voi katsella heitä puolueettomasti."

      "En lupaakaan arvostella häntä puolueettomasti", vastasi hän katsahtaen ylös, "sillä siksi oli hän minulle liian rakas."

      Seurasi taas vaitiolo.

      "Mietiskelen ettetköhän sittenkin ole muodostellut joitakin kuvitteluita suhteeni", lausui poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti. "Sillä älä sitä tee! En voi pitää kenestäkään. En sinusta enempi kuin muistakaan. Minulla tietysti myös on joskus ollut tuo tunteellisuuden halu, jota kumminkaan ei koskaan voi tyydyttää, sillä ihminen on ja jää yksinäiseksi elipä hän sitte vaikka ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Se oli kuvittelua vain sekin, kuten kaikki muukin – jotakin lapsellisuutta, joka käy perintönä vielä menneiltä alkuperäisiltä sukupolvilta – mutta minulle tuo on jo voitettu aste. Olen siksi liika paljon taipuvainen havaintojen tekoon ja näen liiankin selvään tuon salaperäisen koneiston kussakin ihmisessä. Olen, kuten useimmat muutkin nykyisestä sukupolvesta melkein ylenmäärin mietiskelevä sielunsilpoja. Hajoittelen erilleen kunkin teon vaikuttimet ja tutkistelen tarkoin niiden aineosat; se tekee minut niin kylmäksi. En voi katsella sinua toisilla silmillä, sentähden että olet äitini. Minulle olet sinä vaan ihminen, kuten muutkin, monimutkainen sielukoneisto, jota tutkin samalla uteliaalla kirjailijan silmällä kuin muitakin. En voi antaa sinulle kunnioitusta enempi kuin muitakaan lapsentunteita – aivan yksinkertaisesti syystä siitä, ettei siinä suhteessa minulle ole mitään antamista. Ja ruvetakseni ilveilijäksi, olen liian hyvä."

      "Et olekaan minulle mitään velkaa. En tahdo enempää kuin mitä voin voittaa."

      "Voittaa? En ole voitettavan veroinen. Olen ontto – tyhjä, aivan toisenlainen kuin miksi luulet. Kuta enemmän opit minua tuntemaan, sen vähemmin pidät minusta."

      "Niin silloin käymme kumpikin tietämme. Siinä kaikki."

      Äiti hymyili ja ojensi hänelle kätensä. Ihastuksella katsahti poika äitiänsä ja pudisti hänen kättänsä ikäänkuin sopimuksen merkiksi.

      "Nyt jo minuakin ihailet liiaksi", sanoi hän leikillisesti. "Te naiset pidätte meitä aina parempina kuin olemme."

      "Kenties luonteemme on sellainen – ja sitähän on aina seurattava! Kenties se juuri onkin tarpeesen." Tämän sanoi hän veitikkamaisella äänellä, kumartuen työnsä yli. Mutta hymyilystä viivähti hänen kasvoillansa jotakin niin aurinkoista ja lämmintä.

      Poika istui katsellen häntä. Tuo vieras nainen, joka oli hänen äitinsä, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen, jota hän ei voinut vastustaa. Hänet vallitsi palava halu oppia tuntemaan hänet perinpohjin, hänen ajatuksensa, hänen olentonsa, kaikki hänen menneisyytensä salaisimmat sopukatkin – niin, koko hänen luonteensa. Hänestä tuntui kuin tuo nainen omistaisi juuri sitä, mitä hän aina oli kaivannut: nimittäin tasapainon tahtomisen ja sen toteuttamisen välillä.

      "Olet kuin muotokuva keskiajalta, todellisen mestarin tekemä", sanoi hän hiljaa, aivan toisenlaisella äänellä kuin tavallisesti. "Voit käydä vanhaksi ja repaleiseksi, mutta et milloinkaan jokapäiväiseksi."

      TOINEN LUKU

      Sataa tihuutti hiljakseen. Keltaisina, kuihtuneina ja kuolemaan tuomittuina loistivat puiden ja pensaiden märät lehdet kaasuvalossa.

      Kuninkaallisen puutarhan poikki, Moliinin suihkulähteen sivuitse kulki William Zimmermann kädet päällystakin taskuissa ja keppi kainalossa.

      "Mihin matkalla, jos saat oman pääsi pitää", kuului ääni hänen takanaan, samassa kuin käsi pistettiin