Toisen tahran tarina. Doyle Arthur Conan

sanoi Holmes. "Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä tehtäviä muualla."

      Poistuessamme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes ympärinsä ja näytti hänelle jotakin, joka hänellä oli kädessään. Konstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. "Hyvä Jumala!" huudahti hän. Holmes pani sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja purskahti nauramaan, kun me käännyimme menemään.

      "Oivallista, Watson", sanoi hän. "Esirippu nousee murhenäytelmän viimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahduttaa kuulla, ettei tule mitään sotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule pysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija tarvitse kärsiä ajattelemattomuudestaan, ettei pääministeri saa hoitaakseen mitään eurooppalaista selkkausta ja että me pienoisella sukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei se, vaikka se olisikin voinut muuttua hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule tuottamaan kellekään mitään ikävyyksiä."

      Olin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.

      "Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?" huudahdin minä.

      "Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämäriä kuin ennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme on, jollemme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraan Whitehall Terraceen saattamaan asia hyvään loppuun."

      Kun saavuimme Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock Holmes, ottaisiko rouva Hilda Trelawney Hope meidät vastaan. Meidät käskettiin vierashuoneeseen.

      "Herra Holmes", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. "Teette todellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte käyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni luulisi minun sekautuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon valoon tulemalla tänne ja siten osoittamalla, että olemme keskenämme jossakin tekemisessä!"

      "Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva. Olen saanut tehtäväkseni etsiä tuota äärettömän tärkeätä paperia ja sen tähden on minun pakko, hyvä rouva, pyytää teitä olemaan niin erinomaisen hyvä ja antamaan sen minulle."

      Nainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti ja minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian hämmästyksestään.

      "Te – te solvaatte minua, herra Holmes."

      "En, hyvä rouva, en. – Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje minulle!"

      Hän hyökkäsi kellonnauhan luo.

      "Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!"

      "Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät ponnistukseni hukkaan, enkä saa häväistysjuttua vältetyksi. Jos luotatte täydellisesti minuun, käy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun ilmaista teidät."

      Rouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todellakin ruhtinaallinen olento katsoessaan tuikeasti Holmesia silmiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä kädessään, mutta hän ei soittanut.

      "Te koetatte säikyttää minua. Onko sellainen miehekästä, herra Holmes. Tulette tänne peloittamaan minua, onnetonta naisraukkaa. Sanotte tietävänne jotakin – mitä te sitten tiedätte?"

      "Pyydän teitä istuutumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne kaatuessanne. En puhu mitään, ennen kuin suvaitsette istua. Kiitoksia."

      "Saatte aikaa viisi minuuttia, herra Holmes."

      "Yksikin riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin luona ja annoitte hänelle kyseessä olevan paperin. Kävitte talossa eilisiltana ja otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta."

      Rouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen kuin sai sanan suustaan.

      "Te olette hullu, herra Holmes – hullu!" huudahti hän viimein.

      Holmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä naisen valokuvasta.

      "Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotakin hyötyä", sanoi hän, "Poliisi tunsi tämän henkilön."

      Rouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolin selkänojaa vasten.

      "Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En tahdo mitenkään tuottaa teille ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen antanut tuon kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa suora – se on ainoa keino."

      Rouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Vieläkin hän pysyi yhtä jäykkänä.

      "Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, että puheenne aiheutuu mielettömästä päähänpistosta."

      Holmes nousi.

      "Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne – mutta huomaan kaiken olevan turhaa."

      Holmes soitti kelloa. Kamaripalvelija astui sisään

      "Onko herra Trelawney Hope kotona?"

      "Hän tulee kello 12.15."

      Holmes katsoi kelloaan.

      "Siis neljännestunnin kuluttua", sanoi hän. "Hyvä, minä odotan."

      Kamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva jo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä kohtaan kyynelten vieriessä; pitkin hänen kauniita kasvojaan.

      "Oi, säästäkää minua, herra Holmes! Säästäkää minua!" rukoili hän epätoivoissaan. "Älkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä rakastan häntä niin suunnattomasti, etten soisi pienimmänkään varjon himmentävän hänen elämäänsä, ja minä tiedän, että tämä murtaisi hänen jalon sydämensä!"

      Holmes nosti hänet seisomaan. "Olen kiitollinen teille, rouva, että vaikkapa aivan viime hetkessä, tulitte järkiinne. Nyt emme saa hukata sekuntiakaan. Missä on kirje?"

      Rouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen kirjekuoren.

      "Tässä se on, herra Holmes. Kumpa en milloinkaan olisi sitä nähnyt!"

      "Millä tavalla annamme sen takaisin?" mumisi Holmes. "Joutuin, joutuin!

      Meidän on mietittävä joku keino. Missä on hänen salkkunsa?"

      "Makuuhuoneessa."

      "Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa rouva ja hakekaa se tänne!"

      Minuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punainen salkku kädessään.

      "Millä tavalla aukaisitte sen ensikerralla? Onko teillä toinen avain?

      – Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!"

      Hilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkku avattiin. Se oli täynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjekuoren syvälle muiden asiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.

      "Kaikki on nyt sitä myöten valmista", sanoi Holmes, "ja meillä on vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani, Hilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä odottaessamme, mikä oli todellinen aihe tähän perin omituiseen tekoonne – mutta peittelemättä."

      "Herra Holmes, kerron teille kaikki", huudahti rouva. "Oi, herra Holmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle pienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka rakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin – jos hän tietäisi miten minun on ollut pakko näin menetellä, ei hän milloinkaan antaisi sitä minulle aneeksi, sillä hänen oma kunniantuntonsa on niin suuri, ettei hän voi koskaan unhottaa tai antaa anteeksi toisten vikoja. Auttakaa minua, herra Holmes! Onneni, hänen onnensa, meidän elämämme on kyseessä."

      "Joutukaa, rouva, aika kuluu!"

      "Kaikkeen